Tärkeätä luettavaa

Perussuomalaiset pelasivat itsensä ulos hallituksesta

2011-05-17T04:52:00.000-07:00

Olen viime päivät ihmetyksellä seurannut porua siitä, että perussuomalaiset olisi käynnissä olevissa hallitusneuvotteluissa jotenkin muilutettu ulos hallituksesta ja päätöksenteosta. Vaalivoiton saanut puolue teki EU-tuista itselleen kynnyskysymyksen, jonka yli he eivät voineet käydä, minkä seurauksena he itse jättäytyivät pois uudesta hallituksesta. On kunnioitettavaa, että puolue piti tällä tavoin periaatteistaan kiinni, vaikka se näin pelasikin itse itsensä ulos päätöksenteosta.

Vaan olisiko paikka hallitukseen avautunut sillä, että perussuomalaisille olisi annettu erivapaus äänestää tukipakettia vastaan? Vihreiden vastaava ratkaisu ydinvoimapäätöksessä kertoo kuinka hyvää tällainen opportunismi tekee puolueen imagolle. Olisi tyhmää toistaa muiden tekemiä virheitä, minkä myös puolueen johtaja Soini tietää.

Oppositioon jättäytyminen oli myös sikäli fiksu veto, koska perussuomalaisten eduskuntaryhmä on pääosin poliittisesti varsin kokematonta ja näkemyksellisesti tietyiltä osin hajanaista. Neljän vuoden jälkeen ollaan jo viisaampia, ja pääoppositiopuolueen rooli tuskin ainakaan tulee vähentämään puolueen suosiota äänestäjien silmissä. Varsinkin, jos kriisimaiden tukitoimet epäonnistuvat ja leviävät laajemmalle. Aika näyttää kuinka tässä käy.

Kokoomuksen kanta on ollut alusta asti EU-tukien puolella, kun taas SDP on vaatinut tukemiselle tiettyjä ehtoja. On täysin falskia puhua muilutuksesta, kun kaksi puoluetta pystyivät kompromissien kautta löytämään asiasta sovun, kun perussuomalaiset eivät suostuneet asiassa joustamaan. Takinkääntöhän se olisi ollut kokoomukseltakin, mikäli he olisivat lähteneet yhtäkkiä myötäilemään perussuomalaisten tukikielteistä linjaa hallitussovun löytämiseksi. Sillä ei ole mitään merkitystä, kumpi on oikeassa tai väärässä tai että pitääkö EU:n kriisimaita tukea vai ei. Kannattaa muistaa, että vaalivoitosta huolimatta se on ensisijaisesti suurin puolue, joka muodostaa hallituksen.

Teksti on julkaistu Aamulehden Lukijalta-palstalla 17.5.2011

Ihmiset ovat tyhmiä

2011-04-24T10:38:00.000-07:00

Se on sitten kevät. Aurinkoiset kelit saavat ihmiset kaivautumaan ulos koloistaan terasseille ja uimarannoille. Kovin monella on kuitenkin kamala tuska omasta ulkomuodostaan, joka on taas talvisen kauden jälkeen niin kovasti päässyt leviämään. On siis aika googlata jälleen uusi superdieetti, joka lupaa mainoskuvien perusteella kahdenkymmenen kilon pudotusta vain muutamassa viikossa ja samaan syssyyn näyttäisi saavan myös plastiikkakirurgisia palveluita.

Läntisessä naapurimaassamme ei olla huolissaan ainoastaan Suomen merkittävimmän kielivähemmistön asemasta vaan myös uudesta Xtravaganza-dieetistä. Tiettävästi tämä huisin jännä laihdutusohjelma on vienyt osan ruotsalaisista noudattajista sairaalahoitoon, jossa heillä on todettu myrkytyksiä, sisäelinvaurioita sekä vakavia ruuansulatusongelmia. Dieetin mukaan nautitaan paljon vettä ja popsitaan nälkään siemeniä. Ei hyvää päivää!

Yritän ihan kovasti ymmärtää ihmisiä, jotka kikkailevat näiden dieettin kanssa, missä vältetään milloin mitäkin ruoka-ainetta ja purraan nälkään sitten vaikka parsaa. Sitten ihmetellään, kun heikottaa, väsyttää eikä mihinkään oikein tunnu riittävän energiaa. Kilot tippuvat alkuun mukavan nopeasti ja sitten keho meneekin säästöliekill ja kaikki tuntuu pysähtyvän. Syynä täytyy olla se, etten noudata ihmedieetti numero 575:a riittävän tunnollisesti. Juon siis enemmän vettä ja syön 100 gramman sijaan kokonaisen kilon ogla-pähkinöitä joka päivä. Lopputuloksena saadaan slaagi ja päädytään kahdeksi viikoksi tippaan sairaalaan. Todella upeeta.

Sehän nyt on selvää, että ihmiset eivät kelpaa tätä nykyä sellaisenaan vaan kaikkien täytyy olla ihan just niin tip top, eikä makkaraa missään muualla kuin jääkaapissa (ja sekin lähes rasvatonta). Homma on tietysti monimutkainen, eikä (liika)lihavuus ole mielestäni esteettinen vaan nimenomaan terveydellinen ongelma. Ongelma on se, että ihmiset ajattelevat avun löytyvän jostain helvetin itsensäkidutusmenetelmästä.

Laihdutaminen on yksi yksinkertaisempia asioita, mitä on olemassa. Siihen vaaditaan (useimmiten) vain elämäntaparemontti, jossa syödyn ruoan määrää vähennetään ja monipuolistetaan sekä liikuntaa lisätään. That's it. Ei poppakonsteja, eikä monen kymmenen euron jäsenyys- ja osallistumismaksuja ties mille kusetuslafkalle, joka käärii heikkouskoiselta rahat kerta toisensa jälkeen. Sillä mikäänhän ei ole niin varma asiakas, kuin sarjalaihduttaja. Kaikkihan tuntee skenaarion, kuinka ihmedieetillä tiputetaan painoa 20 kiloa, joka tulee ennemmin tai myöhemmin takaisin lisukkeiden kera.

Se vähän mitä tiedän Xtravaganzasta, on täyttä duulaa, mutta ihan yhtä lailla "duulaa"-leiman saa suurimmalta osin muoti-ilmiö karppaus, jossa pyritään vähentämään hiilihydraattien määrää ravinnossa. Todennäköisesti tässä on asteittaista vaihtelua niiden välillä, jotka vain vähentävät hiilihydraatteja sekä niitä, jotka asettavat kokonaisia ruoka-aineita pannaan. Ei syödä perunaa, pastaa, riisiä tai leipää, kun ne lihottaa. Eräs nimeltä mainitsematon ex-kirurgi paasaa, että hiilihydraatit eivät olisi ihmisen luontaista ravintoa. Järjestelmällinen kasvien viljely alkoi noin 11 000 vuotta sitten, joten luulisi ihmisen evoluution siinä ajassa edes jossain määrin sopeutuneen näihinkin "myrkkyihin".

Ihmisillä vaan lähtee mopo aina näiden hommien kanssa käsistä. Ei ymmärretä sitä yksinkertaisuutta, että sen sijaan, että välttää hiilihydraatteja, voisi esimerkiksi vähentää niitä ja syödä niitä kohtuudella. Mikä tahansa ruoka-aine muuttuu jossain määrin haitalliseksi, jos sitä syö liian paljon. Yhtä lailla sen puutteen saattaa huomata jossain vaiheessa. Suhtaudun varauksella ylipäätään kaikkiin ehdottomuksiin, tapahtui ne sitten syömisessä tai millä tahansa muulla elämänalueella. Ja sen sijaan, että välttää esimerkiksi leipää, niin voisi vaikka vaihtaa sen leivän siitä ranskanleivästä ruisleipään. Saisi samalla kuituja, joiden vaikutusta terveydelle tuskin kukaan pystyy kiistämään. Tätäkään herkkua ei tietenkään tarvitse vetää määränsä enempää.

Huomautan näin loppuun, että kaikki edellä esitetty perustuu täysin henkilökohtaisiin, eittämättä hyvin epähermeettisiin mutupohdintoihin, joita ei kannata lähteä haastamaan vetoamalla siihen ja siihen tutkimukseen. Aineenvaihdunnoissa on kaiketi asteellisia eroja, mutta en usko, että ero voi olla niin valtava, etteikö siihen pystyisi vastaamaan säännöllisellä liikunnalla ja järkevällä syömisellä.

Ennakkoluuloista

2011-01-24T03:05:00.000-08:00

Puhutaanpa hetki ennakkoluuloista ja valmiiksi omaksutuista käsityksistä. Edith Ahola kirjoitti Aamulehden Asiat-liitteessä 16.1, ettei saanut oikein otetta Finlandia-ehdokas Alexandra Salmelan teoksesta 27. Kirja jäi kesken suurinpiirtein sivulle 20, sillä Aholan mukaan "kirjallisuus on kuin ruoka: jos pari ensimmäistä lusikallista eivät maistu miltään, ei mikään saa minua ottamaan kolmatta". Vertaus on ontuva, sillä väitän, että harvaa ruokaa tulee pureskeltua yhtä kauan kuin kirjaa tulee luettua. Toisekseen, harva kirja avautuu lukijalleen ensimmäisellä kahdellakymmenellä sivulla, varsinkin jos kirja on lähes tuhat sivua pitkä eepos. Sivuuttavan tuomion Aholalta sai myös Mikko Rimmisen Nenäpäivä, jonka kieli oli hänen mukaansa täynnä jankkausta ja toistoa.

Edellä kirjoitetussa ei ole vielä mitään kummallista, sillä jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä, vaikka se olisikin ilmaistu ontuvia vertauskuvia käyttäen. Palkitusta kirjallisuudesta ei ole pakko pitää ja ihminen saa lukea vaikka Reijo Mäkeä ja Ilkka Remestä, jos se hänelle maittaa paremmin. Pointsit Aholalle siitä, että hän sentään yritti.

Toisten ei tarvitse kuitenkaan edes yrittää, sillä viikkoa myöhemmin samaisessa julkaisussa oriveteläinen Heimo Viitanen piti Aholan kolumnia ilahduttavana siitä syystä, että hän uskalsi olla eri mieltä kuin massat. "Ja ehkä juuri Te ainoana sanotte, objektiivisestikin katsoen, totuuden 27:stä ja Nenäpäivästä". Ensinnäkään sellaista asiaa kuin "massat" ei ole olemassakaan. Kaikki ovat viime kädessä yksilöitä, eikä kukaan tunnusta kuuluvansa yksinomaan valtavirtaan, vaikka jostain asioista omaksuisikin yleisen mielipiteen. Toisin sanoen "massan" käsite on yksinkertaisesti liian kokoava pitääkseen sisällään homogeenisesti käyttäytyvää ja ajattelevaa ihmisjoukkoa.

Heimo vetää kuitenkin entistä kovemmat pohjat toteamalla, että "en ole lukenut mainittuja kirjoja, mutta vaikutelmani on, että olette tässä asiassa lähempänä totuutta kuin ammatillisesti sitoutuneet arvostelijat". Näinhän tämä käy sujuvasti. Ei tarvitse kuin muodostaa mielipide kirjasta ulkokirjallisien seikkojen perusteella ja sitten valita kritiikeistä ne, jotka vastaavat tätä käsitystä. Että kyllä nämä kaksi kirjaa ovat huonoja, koska minulla on vähän semmoinen fiilis ja siitä oli lehdessäkin juttu. Näin syntyy varmasti tuoreita ajatuksia.

Ja mikäs siinä, kun antaa omien ennakkoluulojen ohjata ajatteluaan ilman, että pyrkisi niitä jatkuvasti tarkistamaan. En väitä, ettenkö itse olisi asioiden suhteen ennakkoluuloinen, sillä esimerkiksi kirjallisuudessa olen aina enemmän tai vähemmän sivuuttanut Kalle Päätalon ja Laila Hietamiehen/Hirvisaaren tuotannon perustuen jostain kaivettuun käsitykseen, että ne nyt ainakin ovat junttien kirjoja. Eli lopulta en ole yhtään sen parempi kuin kritisoimani Heimo Viitanen.

Gradu ja kuinka sitä tehdään

2010-05-12T03:27:00.000-07:00

Niille, jotka eivät ole aina täysin tutkalla tekemisistäni voin kertoa kirjoittavani tällä hetkellä pro gradu -työtäni. Valmiina on 36 sivua ja tavoitteellinen pituus on noin 70-90 sivua. Työ on siis jotakuinkin puolivälissä. Olen viettänyt työn parissa jo lähemmäs puoli vuotta, joten 36 sivua voi tuntua jokseenkin vähäiseltä käytettyyn aikaan verrattuna. Työ on kuitenkin vaatinut aika paljon taustatyötä, joista kaikki ei suinkaan ole ollut tarpeellista.

Työn pohjana on toiminut seminaarityöni, jonka laatimisen aloitin jo viime syksynä. Seminaarityö käsitteli Viron ensimmäisen presidentin Konstantin Pätsin roolia maan historiassa tuoreessa virolaisessa historiankirjoituksessa sekä Tuulepealne maa -tv-sarjassa. Valmiiksi se tuli helmikuun lopulla, jonka jälkeen aloitin suunnittelemaan graduani. En ollut seminaarityöhöni erityisen tyytyväinen, mutta siitä saatu palaute ja sen tekeminen auttoi minua joka tapauksessa paljon.

Muutin näkökulmaani graduuni, jossa olen kiinnostunut yleisemmin siitä, mikä on elokuvien merkitys menneisyyden muistelussa ja historiakuvien muodostumisessa. Päts on saanut jäädä taka-alalle, vaikka hänestä käydystä keskustelusta olisi saanut helposti tehtyä pidemmänkin työn. Se ei kuitenkaan olisi auttanut minua selvittämään niitä kysymyksiä, joita halusin edelleen pohtia.

Itse asiassa pro gradu -työ on ainakin minun osaltani pyrkimys kiteyttää ja pohtia niitä kysymyksiä, joita olen enemmän tai vähemmän miettinyt koko yliopisto-opiskelun ajan. Jo ensimmäisinä vuosina minua turhautti, että jouduin lukemaan teoksia, jotka olivat todella huonosti kirjoitettuja. Aihe saattoi olla tärkeä ja kirja jotakuinkin ainoa aiheesta kirjoitettu, mutta tuntui siltä, että kirjoittaja ei joko osannut tai halunnut sanoa aihettaan riittävän selkeästi.

Aluksi ajattelin kaiken vain johtuvan siitä, että en ole riittävän fiksu ymmärtämään, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, että kirjoitustaitoon (saatikka retoriikkaan) ei panosteta ainakaan Tampereen yliopistossa riittävästi. Tarkoitan, että historian opintoihin ei sisälly ainuttakaan kurssia, jossa opeteltaisiin kirjoittamaan sujuvasti. Kaikista tehdyistä esseistäkään ei saa minkäänlaista kielellistä palautetta, koska tärkeämpää on sisältö.

En tietenkään aliarvioi sisällön merkitystä, sillä täytyyhän työssä olla jotakin mieltä, että sen kehtaa julkaista. Pelkkä mieli tai mielekkyys ei kuitenkaan riitä, jos työ on pahimmassa tapauksessa lukukelvoton. Jos lukija ei saa tekstistä mitään selvää, on sen tieteellinen arvo suhteellisen lähellä nollaa.

Historiantutkijat tuntuvat usein olevan popularisointia vastaan, koska asioiden selittäminen ja yksinkertaistaminen vaatii enemmän työtä kuin hienojen korulauseiden muotoilu. Omasta mielestäni tieteessä pitäisi aina pyrkiä sellaisen tekstin luomiseen, minkä ymmärtäminen ei vaatisi ylimääräisiä ponnistuksia. Kuten keskiajan tutkija Hannele Klemettilä on todennut: "Tieteen perimmäinen tarkoitus on hyödyttää kaikkia".

Toisin sanoen, tieteen edistyksen on saavutettava myös tavallinen lukija. Se, haluaako tavallinen lukija lukea tai kiinnostaako häntä historia on vähemmän merkityksellistä, mutta periaatteessa hän voisi olla kiinnostunut, jos häntä lähestyttäisiin hänen omalla tasollaan. Tällä en tarkoita, että rivikansalainen olisi tyhmempi, mutta jos hänen käsityksensä historiasta on, että se on kuivaa ja tylsää, niin se ei välttämättä johdu historiasta itsestään vaan tavasta kirjoittaa se.

Tässä mielessä historialliset elokuvat ovat usein tavalliselle kansalaiselle mielenkiintoisempia kuin pahimmillaan paperinmakuiset ja raskaat tutkielmat. Niiden vaikutus ihmisten historiakuviin voi olla myös todella merkittävä, sillä elokuvat voivat olla ihmisten ainoa lähde jostakin historiallisesta ajanjaksosta. Onko silloin oikein, että historiantutkijat sulkevat silmänsä historiallisilta elokuvilta ja vähättelevät niiden merkitystä?

***

Palataan kuitenkin graduun. Niille, jotka tuskailevat tämän projektin parissa, voin lohdutukseksi todeta vain, että tuska ei liiemmin hellitä kirjoittaessa. Kolmennenkymmenennenviidennen sivun kohdalla minulle tuli tosin ensimmäistä kertaa olo, että tästä saattaa jossain vaiheessa tulla valmista. Tosin sitä seurasi taas useampi päivä, jolloin en edes avannut työpöydälleni sijoitettua gradu.doc -tiedostoa. Työhön palaaminen on aina todella tuskaista, joten ehkä helpointa on pakottaa itsensä kirjoittamaan joka päivä ainakin jonkin verran. Näin työ tulee edes jossain vaiheessa valmiiksi. Inspiraatiota on turha odottaa, sillä ainakin itsellä hurmoshenkinen olotila on odottanut tulemistaan, kun olen sivu kerrallaan naputtanut työtä eteenpäin.

Työn aloittaminen on tietenkin se vaikein kohta koko työssä, sillä myönnän tunteneeni suurta vastenmielisyyttä ja haluttomuutta kirjoitustyön alussa. Lopulta minun oli pakko istuutua koneelle, luoda tiedosto ja kirjoittaa ensimmäiset rivit. Eikä homma ole siitä parantunut sittemmin ollenkaan. Pro gradu -työn kirjoittaminen on raakaa luomistyötä, jossa inspiraation täyttämät hetket ovat vähissä. Siitä huolimatta tuntuu hyvältä, kun työ etenee. Uskon myös siihen, mitä gradu ohjaaja totesi siitä, että jokainen tekemättä jätetty työ kuormittaa ja jää vaivaamaan. Parempi siis vain tehdä se gradu, eikä jäädä murehtimaan.

Yleisesti ottaen gradu on monelle varmaan niin tärkeä ja kunnianhimon sävyttämä, ettei paperille saa koskaan kirjattua mitään järkevää. Tuolloin asennetta on korjattava, sillä loppujen lopuksi kyseessä on vain gradu. Työn tarkastavat professorit ovat lukeneet kymmeniä graduja ja kyseessä on heidän näkökulmastaan vain opinnäytetyö, ei paljon muuta. Luomisen tuskaa saattaa helpottaa, jos lukee muutaman itseään toistaiseksi rohkeamman yrittäjän teoksen laitoskirjastosta. Viimeistään siinä huomaa, ettei kyse ole mistään rakettitieteestä vaan jostain paljon yksinkertaisemmasta.

Tänään olisi taas tarkoitus kirjoittaa muutama sivu, jonka jälkeen täytyykin lähteä auttamaan isoveljeä 30-vuotisjuhlien valmistelussa. Tänään taas pari sivua lähempänä tavoitetta. Vähän kerrallaan ja valmista tulee.

Kirjoituksia Tommy Hellstenistä

2009-10-16T07:25:00.001-07:00

Julkaisen ohessa mielipidekirjoituksen, jonka kirjoitin alunperin Aamulehden mielipideosastolle. Halusin kritisoida terapeutti-kirjailija Tommy Hellstenin ajatuksia, mutta syystä tai toisesta kirjoitukseni ei selvinnyt sensuurin lavoista. Tämän seurauksena koetin onneani vielä Suomen Kuvalehden kanssa, mutta sielläkään ei tämänpäiväisen numeron perusteella oltu kiinnostuneita. Tästä voidaan tehdä kolmenlaisia päätelmiä. Ensimmäinen mahdollisuus on, ettei media halua julkaista lemmikistään Hellstenistä (maankuulu terapeutti, Suomen ykkösterapeutti jne.) kriittisiä kirjoituksia. Ehkä Hellsten on Ka(n)tri Helenan kaltainen julkimo, josta media ei yksinkertaisesti kykene kirjoittamaan kriittisesti.

Toinen mahdollisuus on omasta mielestäni toivottavin. Ajattelin, että ehkä Hellsten on valtamedian mielestä sen verran merkityksetön hahmo, ettei häntä kritisoiva kirjoitus kiinnostaisi välttämättä ketään. Valitettavasti tämä päätelmä huojuu ja horjuu, sillä edellissunnuntainen Inhimillinen tekijä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun mies lärviään tv:ssä esitteli.

Kolmas ja viimeinen mahdollisuus on, että kirjoitukseni oli yksinkertaisesti huono, julkaisukelvoton. Myönnän, että toistan miehen menneisyyden syntejä kontekstissa, jossa monen mielestä se ei ehkä ole relevanttia. Mies itsekin on homokammoisuudestaan puhuttaessa yrittänyt vähätellä ongelmaa ja toivonut, ettei se veisi päähuomiota tärkeämmältä asialta. Sikäli mikäli, kun mies näkee tehtäväkseen luoda vastakulttuuria ihmisyyttä halveksuvalle kulttuurillemme, ei mielestäni ole ollenkaan epärelevanttia tuoda esille hänen homovastaisuuttaan. No, lukekaa itse ja kommentoikaa:

Tommy Hellsten ei ehkä halua tavata sinua

Teologin koulutuksen saanut terapeutti-kirjailija Tommy Hellsten kävi 10.10.2009 puhumassa Tampereella Ihminen tavattavissa -seminaarin puitteissa. Päivää myöhemmin häntä haastateltiin YLEn Inhimillinen tekijä -ohjelmassa poikansa kera. Haastattelu oli jälleen yksi esimerkki siitä kuinka kritiikittömästi Hellstenin sanomisiin valtamediassa suhtaudutaan.

Se, mistä valtakunnallinen media usein syystä tai toisesta vaikenee on Hellstenin homovastaisuus. Seksuaalinen tasavertaisuus RY myönsi vuonna 2005 vuotuisen Kunniarotta-antipalkintonsa Hellstenille seksuaalisia vähemmistöjä vastaan tunnettujen ennakkoluulojen vahvistamisesta.

Antipalkinto perustui kaksi vuotta aiemmin julkaistuun “Tietäjän silmin” -teokseen, jossa Hellsten ilmoitti pitävänsä homoutta ongelmana, johon tulisi hakea apua. Lisäksi hän rinnasti homouden ja pedofilian keskenään väittämällä, että homouden yhteiskunnallinen hyväksyminen raivaisi esteitä myös pedofilian vastustuksen tieltä.

Vuotta myöhemmin julkaistussa “Lähelle on pitkä matka” -teoksessa hän toisti vaimonsa tukemana käsityksen, että homoudessa on kyse trendistä, johon ajaudutaan, kun kaikki muu on koettu. SETAn silloisen puheenjohtajan Tiia Aarnipuun sanoin: “Ostaisitko tältä ihmiseltä ihmissuhteisiin liittyvää koulutusta?”

Ihminen tavattavissa -seminaarikiertueella pyritään luomaan verkosto ihmisistä ja muodostamaan vastakulttuuri häpeää tuottavalle kulttuurillemme. Ohjelman iskulause kuuluu: “tärkeintä ei ole mitä teet vaan kuka sinä olet!” Tämä ei kuitenkaan koske kuin oikeaa seksuaalista suuntautumista edustavia ihmisiä. Ohjelma on siis kaikessa räikeydessään tavattomassa ristiriidassa itsensä kanssa.

Kuinka säästetään 20 euroa

2009-07-09T10:36:00.001-07:00

Ihmiskunnan historiassa on aina ollut niitä, joille periaatteet ja periksiantamattomuus eivät ole olleet vielä kuolleita kirjaimia. Nämä suurmiehiksikin kutsutut toimijat eivät kulje ehkä sitä helpointa tietä, mutta heidän saamansa palkinto on sitäkin hunajaisempi. Tämä tarina kertoo siitä, kuinka eräs 25-vuotias historian opiskelija halusi ilahduttaa avopuolisoaan, onnistuikin siinä, mutta mainitun onnistumisen tielle oli kasattu useampia vaikeakulkuisia esteitä, joista aion teille nyt kertoa.

Niinpä. Eräänä sateisena päivänä lenkiltä palatessaa tämä nimeltä mainitsematon historian opiskelija huomasi, että jotenkin arjen pyörteissä pyykkikori oli päässyt ikävällä tavalla täyttymään. Hetken mielijohteesta hän kaivoikin kaapista pyykkikassin, johon hän muutamalla suhahtavalla vedolla pakkasi koko pyykkikorin sisällön. Päälle tämä sympaattinen touhuaja latoi pesupulverin ja huuhteluaineen, jonka jälkeen matka kohti alakerran pyykkitupaa saattoi alkaa. Jossain aikojemme kirjoissa oli kuitenkin säädetty, että oven paukahtaessa kiinni muistuisi päähenkilömme mieleen, että "kas vain, minullahan ei ole avaimia".

Avaimetta ei pääse pyykkitupaan, eikä myöskään takaisin sisälle, joten paras vaihtoehto oli tuolloin asettua portaille miettimään seuraavaa siirtoa. Eräs mahdollisuus olisi soittaa huoltoyhtiölle, joka velottaisi oven avaamisesta kokonaiset kaksikymmentä euroa. En kuitenkaan kirjoittaisi tätä tarinaa tässä, jos opiskelijapoloinen olisi kaivanut taskustaan kännykän ja soittanut nöyränä päivystävään puhelimeen. Puhelimen hän kyllä kaivoi taskustaan, mutta selasi osoitekirjasta anopin numeron, toivoen (turhaan), että sieltä suunnalta saisi osakseen muutakin kuin ivallista naurua.

Tässä vaiheessa kello oli lähemmäs kahdeksaa, joten opiskelijan vaimokkeen saapumiseen olisi vielä puolitoistatuntia. Hänen mieleensä muistui, että lenkiltä tullessa avainlenkki oli pudonnut sopivasti ulko-oven eteen. Toivoa täynnä hän ponkaisi pystyyn, avasi postiluukun ja vilkaisi sisään: siellä se oli! Niin lähellä, mutta silti niin kaukana, sillä ahdas postiluukku ei antanut periksi, eikä nuorukaisen käsi ollut riittävän pitkä tavoittamaan lattialla lojuvaa avainlenkkiä. Tarvittaisiin siis jotain kättä pidempää.

Opiskelija päätti palata alakertaan, ulko-ovelle ja ihmeellisen sattuman kautta huomasi, että joku oli jättänyt ulko-oven vieressä sijaitsevaan roskakoriin pitkän puukepin. Tulevan historoitsijan kaivaessa keppiä roskiksesta, muistui hänen mieleensä lapsuus ja ne lukuisat klassiset seikkailupelit, jossa kaikki mahdollinen kahmittiin mukaan myöhempää käyttöä varten. Keppinsä kera hän juoksi takaisin ovelle, mutta huomasi harmikseen kepin olevan liian lyhyt. Tarvittaisiin siis pidempi, mutta mistä sellaisen voisi saada, ottaen huomioon, että opiskelija oli lähtenyt pesutupaan paljain jaloin. Tämän lisäksi ulkona satoi, eikä päähenkilömme ollut kovinkaan varma siitä, etteikö kengittä talon ympärillä kävely aiheuttaisi tarpeetonta huomiota.

Kaikesta huolimatta hän astui sateeseen ja alkoi mittailemaan kävelytien viereen istutettuja pihapuita. Yhdessä näitä puita oli kuin olikin iso, katkennut oksa, jota kukaan ei syystä tai toisesta ollut ehtinyt siitä irrottaa. Historian opiskelija loi muutaman silmäyksen kummallekin sivulle ja tarttui oksasta kiinni ja taittoi siitä itselleen sopivan mittaisen palasen. Täynnä intoa hän palasi ulko-ovelle, vain huomatakseen, että se oli automaattisesti lukittunut muutama minuutti takaperin.

Moni olisi ollut valmis myöntämään tappionsa tässä vaiheessa, niin myös tuleva historoitsijamme. Puhelinta taskustaan kaivaessaan hänen mieltään kuitenkin kaihersi tunne, joka ei sallinut hänen antaa periksi. Sen sijaan nuorukainen istui odottamaan, toivoen, että joku talon asukkaista tulisi ulko-oven kautta ja päästäisi hänet sisään.

Noin kymmenen minuuttia ja kahta Trusty Twelve -puhelinkorttipeliä myöhemmin joku tuntemattomuus tuli kuin tulikin, tervehti ja päästi ystävällisesti sisään. Mukanaan tuomaansa risua opiskelija ei tohtinut heti raahata mukanaan, mutta palasi hakemaan sitä heti, kun ystävällinen naapuri oli kadonnut näköpiiristä. Tuoreine keppeineen hän palasi tutun oven juurelle ja aloitti onkimaan avainlenkkiä. Keppi oli riittävän pitkä, mutta tehtävä osoittautui oletettua vaikeammaksi. Pientä jännitystä tapahtuneeseen toi myös se, että viereisestä asunnosta poistui henkilö, joka vastoin oletuksia vain lähinnä naureskeli päähenkilömme touhuille (eivätkö nykyajan ihmiset epäile enää mitään?).

Yhä uudestaan ja uudestaan opiskelija sohi avainlenkkiä ja viimein sai kuin saikin sen kiinni oksanhankaan, siirsi sen varovasti käden ulottuville ja nappasi avaimet itselleen. Onnistumisen riemu oli suunnaton, eikä vähiten siksi, että opiskelija tiesi, että tästä jos mistä olisi kerrottavaa niin nykyisille kuin tulevillekin jälkipolville. Sen pituinen se.

Mediaidiotismia osa 2

2009-06-28T09:26:00.000-07:00

Eilisen aamulehdessä (27.6) julkaistiin Aamulehdessä Jari Sarasvuon sydäntäriipaiseva tilitys siitä, kuinka roskamedia vainoaa häntä ja hänen uutta avovaimoaan, Virpi Kuitusta. Sydäntäriipaisevalla on tässä yhteydessä sarkastinen äänenpaino, koska Jari nyt ei vaan satu olemaan tässä maassa ainoa, jonka yksityiselämä levitetään viikottain lehtien sivuille. Jotenkin sopivaa oli myös se, että facebookissa oli tullut samaisena päivänä kutsu "SANO EI TIRKISTELYLÖÖPILLE" -ryhmään, tietenkin isoilla alkukirjaimilla, sillä asiahan on vakava! Puhumattakaan siitä, että kutsu tuli ihmiseltä, joka on Trainer's Housen palkkalistoilla.

Minusta on hieman surkuhupaisaa, että tietyt ihmiset alkavat älähtelemään tämänkaltaisista asioista vasta, kun roskamedia alkaa likaamaan omaa pesää. Veikkaanpa, että ennen kuin seiska alkoi vaanimaan Jaria, naurettiin Trainer's Housen kahvihuoneessa makeasti Matin ja Mervin jokseenkin erilaiselle rakkaustarinalle.

En yritä edes peitellä sitä, että Jari Sarasvuon uusliberalistinen ideologia on minusta aina ollut enemmän tai vähemmän vastenmielinen. Kuitenkin, jos tämä ja muut edellä esitetyt asiat pistetään sivuun, on Sarasvuon keskustelunavaus kaikesta huolimatta median kentällä tarpeellinen. Minusta on tärkeää, että ryhdytään käymään keskustelua siitä, mikä on julkisuuden ja yksityiselämän raja, mistä saa kirjoittaa lehtiin ja mistä ei. Sananvapautta kun ei ole se, että kaikesta mahdollisesta saadaan kirjoittaa ja kuinka ilkeään ja valheelliseen sävyyn tahansa. Oli sitten kohteena Jari Sarasvuo tai joku muu.

Viisastelua

2009-06-24T12:42:00.000-07:00

Kaksi viimeistä iltaa on kulunut Kehräsaaren elokuvateatteri Niagarassa ystäväni Jussi W. Lahtisen kanssa. Kulttuuriteon rajoja hipoen teatteri esittää kokonaisuudessaan (13 osaa + epilogi) Rainer Werner Fassbinderin (1945-1982) pääteoksen "Berlin Alexanderplatzin". Nyt on kuusi ensimmäistä osaa tätä eriskummallista, mutta tunnelmaltaan väkevää elokuvaa takana. Syitä katsoa tämänkaltaisia klassikkorainoja on tunnetusti kahdenlaisia: 1. ne voivat olla sivistäviä, 2. niiden näkemisellä voi aina brassailla. Sivutuotteena ovat kuitenkin niin sanotut filkkakummajaiset tai elokuvafriikit, miten kukin heitä nyt haluaakin nimittää.

Olemme nimittäin edellä mainittuina iltoina joutuneet kahnaukseen itsensä Esko Valtaojan kanssa (tai vähintään hänen kaksoisveljensä). Tapamme tarkastaa kännykästä kello elokuvan jaksojen välillä on saattanut tämän öyhtiksen hulluuden partaalle. Mikäli tällä turkulaisen professorin kaksoisolennolla olisi ollut hiuksia päässään, olisi hän repinyt niistä tänään varmasti viimeisetkin harmaat haituvat. Seurasi seuraavanlainen, mielenkiintoinen dialogi:

EV: Oletteko te mahdollisesti hälytystyössä?
ME: Että mitä?
EV: Niin, että oletteko te hälytystyössä, kun kännykkää pitää käyttää elokuvissa?
ME: Äänettömällähän nämä, vain kelloa katsoimme, kun jaksot loppuivat.
EV: Mutta kun valo tulee, joka kerta kun läppä avataan!
ME: ...
EV: Voisi ottaa toiset ihmiset huomioon, kun elokuvissa käydään!

Tässä vaiheessa tämän miehen elämänlanka alkoi pingottua uhkaavasti raivoni saksien välissä. Mieleeni juontui kuitenkin tarina oppi-isästäni, Chuck Norrisista. Valituista paloista tutun tarinan mukaan eräs mies oli sanonut Chuckille baarissa, että sinä olet paikallani, häivy. Näin myös tapahtui. Kun mies huomasi, ketä oli komentanut, ihmetteli hän suureen äänen, miksei mies ollut vain vetänyt häntä yksinkertaisesti turpaan? "Mitä olisin sillä voittanut", sanoi Chuck hankkien itselleen samalla uuden ihailijan ja ystävän.

Niinpä maltoin mieleni, painoin raivoni sakset povitaskuni huotraan ja poistuin paikalta hymyillen. Ystäviä meistä ei tullut, mutta olin varmasti ottanut hänestä henkisen erävoiton. Huomaan, että minulla on vielä paljon oppimista, sillä jotakuinkin näin minun olisi pitänyt toimia eräänä päivänä, kun perheeni ostoskärry varastettiin euroineen päivineen nenämme edestä, eikä tuo punaiseen pipoon sonnustautunut varas suostunut niitä pyynnöistä huolimatta palauttamaan. Chuck Norris olisi tässä tilanteessa varmasti kaivanut köyhälle taskustaan toisen euron, painanut sen hänen käteensä ja lähtenyt dojolle treenaamaan kiertopotkuja.

Botanistisia muistiinpanoja

2009-06-17T06:39:00.001-07:00

Tätä kirjoitusta ajatustasolla formuloidessani, tulin ajatelleeksi, että voisin mahdollisesti perustaa tyystin uudenlaisen, puutarhaharrastusta, käsittelevän blogin. Päätin kuitenkin kirjoittaa kasvitieteellisiä merkintöjäni tänne, koska a) aihe ei kiinnosta juuri ketään (mikä on sääli) b) minulla ei ole mitään muuta tähdellisempää sanottavaa juuri tällä hetkellä.

Tarttossa minuun iski toistaiseksi tuntemattomasta syystä innostuneisuus kasvitieteelliseen harrastajuuteen. Toki kaupungista löytyy mainio kasvitieteellinen puutarha puistoineen kaikkineen, jossa kelpaa köpötellä kesät talvet. Toiseksi jää jopa kotokaupungin ylpeys Arboretum, jota ei kuitenkaan sovi syyttää ainakaan yrityksen puutteesta. Kahdesta saniaisesta, Markusta ja Anterosta (jotka löysivät sittemmin uuden kodin biojäteastiasta) alkanut harrastuneisuus on kasvanut Hatanpäällä sijaitsevassa kämpässäni siten, että minulla on tätä nykyä kuusitoista erilaista huonekasvia.

"Kukka kuolee kiittäjän käteen", sanoo vanha kansa ja tästä syystä suurin osa huonekasveistani on varastettu, nyysitty tai pöllitty erinäisistä paikoista. Mikäli Anteroa tai Markkua ei lasketa, vain äidiltä saamani rahapuu on kokenut hitaan, mutta ilmeisen vääjäämättömän kuoleman todennäköisesti sienitaudin seurauksena.

Toinen valtava riesa ovat olleet harsosääsket. Nämä pienen pienet, kärpäsenkaltaiset kusimulkut ovat toistaiseksi olleet varsin innostuneita siitä, että ympäri kämppää on löytynyt paljon kosteata multaa johon laskea munia. Aika, jolloin tuskastelin kasvieni kitukasvuisuutta ja ruskeita lehdenkärkiä on kuitenkin nyt takanapäin. Enää eivät harsosääsken toukat järsi rakkaiden kasvieni juuria, sillä viimein näyttää siltä, että suvullinen selkäranka on katkeamassa!

Internet on amatööritason puutarhaharrastajalle tietysti ehtymätön tiedonlähde. Olen lukenut lukuisia tapoja, jolla päästä eroon harsosääskistä, mutta tähän mennessä vain kaksi tapaa on osoittautunut tappavan tehokkaiksi. Jo kerran mainittu vanha kansa kantaa mukanaan suurta tiedollista viisautta, mikä minun mielestäni turhan usein sivuutetaan. Täysin varma harsosääskiansa koostuu ikivanhasta reseptistä, jossa pieneen kulhoon sekoitetaan vettä, astianpesuainetta, omenaviinietikkaa ja sokeria. Pohjalle voi vielä laittaa värikkäitä kiviä niin on taattu, että hetken perästä kulhon pinnalla kelluu kymmeniä, jollei satoja epäonnekkaita sääskiä. Tämänkaltainen ansa kannattaa rakentaa siinäkin tapauksessa, vaikka lentävistä pörriäisistä ei olisi merkittävää haittaa. Kuolema kaikille itikoille ja niiden sukulaisille!

Toinen varsin toimivaksi osoittautunut keino on metsästää kaupasta ruukkukasvipyydyksien nimellä kulkevia tarralappuja, joihin imbesillit siipikantaiset ajautuvat pahaa aavistamatta. Siinä voi jokainen pikku botanisti tuntea syvää tyydyttävää vallantunnetta nähdessään avuttomat harsosääsket pyristelemässä (turhaan) irti keltaisesta liimapinnasta.

Mediaidiotismia

2009-05-28T04:46:00.001-07:00

Tänään se taas tapahtui. Kaupassa käydessä silmä eksyi lehtihyllyyn, jossa komeili tuorein seiska. Aiemmin suhtauduin tähän lehteen huvittuneisuudella, mutta pikkuhiljaa ihmisten yksityiselämällä retostelu on alkanut kiristää hermoja. Tällä kertaa surullisin juttu oli otsikoitu seuraavasti: "Öykkäri Arto Paasilinna - Asumusero!".

Tosi fiksua.

Keltainen lehdistö näemmä kunnostautuu kuin yläasteen koulukiusaaja, joka purkaa pahaa mieltään hakkaamalla pienempiään koulun välitunnilla. Eikä tämä ole edes mitään uutta, sillä jo 1973 melkein yhtä ansioitunut journalistinen julkaisu, Hymy, tekaisi jutun "Riiput jo ristillä, Timo K. Mukka". Henkisesti muutenkin epätasapainoinen kirjailija sai jutun seurauksena hermoromahduksen, ja kuoli muutamaa kuukautta myöhemmin sydänkohtaukseen.

Tässä yhteydessä on tietysti aivan sama, mitä mieltä sattuu Arto Paasilinnan kirjoista olemaan, mutta ainakin minuun on koodattu jonkinlainen sisäinen inhimillisyys, joka ei tämmöistä kampanjointia vaan sulata.

Eikä vähempää ansaitse seiskan vakioaihe Matti Nykänen, jonka viimeisestä sekoilusta ei puutu käsikirjoitettua draaman kaarta. Ensin kauhistellaan, kuinka Matti jättää Mervin ja aloittaa suhteen parikymppisen Jennan kanssa. Julma isä ei hyväksy suhdetta, mikä ainoastaan lujittaa 23-vuotiaan pietarsaarelaisen taviksen tunteita ex-mäkihyppääjää kohtaan. Seiska tietenkin julkaisee "lemmekkäät yhteiskuvat", jossa "vahingossa" Jennan silmä varjostuu niin, että se näyttää kuin se olisi lyöty mustaksi. Ilta-Sanomat seuraa perässä ja repäisee vielä haastattelemalla Matin uutta anoppia, joka kauneudessaan vetää vertoja lahonneesta puunrungosta kasvavalle käävälle.

Ja ennenkuin muste on ehtinyt kuivua, on Matin käsikirjoituksen mukaan aika palata Mervin luo vähän jörnimään ja julistamaan, että kaikki olikin vain pahaa unta. Sitten saakin Mervi vaihteeksi ihan oikeasti turpaansa (tai kaatuu portaissa, kuka tietää) ja kerta kaikkiaan vihonviimeinen avioerohakemus jätetään käräjäoikeudelle. Tästä tuohtuneena Matti palaa uuden rakkaansa luo, jonka dramaattisen paon ulkomaille seiska järjestää, maksaa ja raportoi ja rahastaa.

Tähän liittyen muistan, kun muutama vuosi sitten luin Kaarina Hazardin "Kontallaan - muistiinpanoja mediasta". Kirjan nimi tuntui hieman kryptiseltä, mutta se on varsin selvä, kun ottaa huomioon kaksi edellistä esimerkkiä. Jokainen meistä on kontallaan, rähmällään tai suorastaan rypee median, erityisesti keltaisen lehdistön edessä. Päivittelemme kuinka se Matti nyt taas sekoilee ja luulemme olevamme niin paljon tuollaista pelleä ylempänä, kun todellisuudessa tilanne on täysin päinvastainen. Totuus on täysin merkityksetön tässä tilanteessa, sillä tärkeintä on vain kirjoittaa repäisevä juttu, jolla lehteä saadaan myydyksi.

Ei minulla muuta.

Suklaavaras

2009-02-01T07:52:00.000-08:00

Joskus viime vuoden puolella lupasin, että uudenvuoden kunniaksi alkaisin pitää listaa lukemistani kirjoista. Sittemmin unohdin tämän lupauksen ja keksin sen tilalle toisen, abstraktimman ja paremman. Muistettuani nyt tämän edellisen lupauksen, voin ruveta listaamaan pelkästään tammikuun aikana lukemiani kirjoja.

Vuoden ensimmäinen kirja oli muistaakseni Sven Lindqvistin Nyt sinä kuolit – pommien vuosisata (2000), joka lukukokemuksena on varsin erikoinen. Kirjaa ei nimittäin lueta sivu toisensa jälkeen alusta loppuun, vaan kappaleet ovat hajonneet sivuille kuin pommin jäljiltä. Tarkoitus on seurata kirjailijan antamia viitteitä ja koota palasista yksi osa 1900-luvun surullista historiaa.

Noin kahta viikkoa aikaisemmin, kuun puolessa välissä ryhdyin lukemaan kirjallisuuden tenttiä varten, joka järjestettiin 24.1. Aiheena oli populaari- ja genrekirjallisuus ja tunnollisena oppilaana valitsin tenttiä varten vaadittavien kahdentoista kirjan joukkoon listasta ensimmäiseksi ne kirjat, jotka olen lukenut ja tunnen hyvin. Silti jäljelle jäi puolenkymmentä teosta, joista kunniamaininnan ansaitsee Ilkka Remeksen Ruttokellot (2000) ja Reino Lehväslaihon Panssarisotaa 1941-1944 (1958), eikä suinkaan kirjallisten ansioiden takia.

Ilkka Remeksen ärsyttävin piirre on se, että hän on tehnyt kirjojaan varten paljon taustatutkimusta ja se sitten myös näkyy. Pääministeri Juvonen juo eduskunnan taukohuoneessa kylmää asidofilus-piimää ja lentokonekaappareiden aseen muovi- ja metalliosat erotellaan tunnollisesti. Ja sitten Reino, voi nyt vittu. Tieltään kaiken murskaava suomalainen panssariase, fallosmaisia piilovihjeitä koko kirja täynnä. Ei enää koskaan ikinä.

Sen sijaan hyvää kirjallisuutta on Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää ja rakkauden nälkä (1993) sekä Erkki Palolammen Kollaa kestää (1940). Ensin mainittu on kaiken lukemani rikoskirjallisuuden saralla (ja sitä on vähän) erityistapaus. Ensimmäinen dekkari, jossa itse rikos ja sen ratkaisu ei ole pääasia, vaan sen takana oleva yhteiskunta. Palolammen kirja on taas hyvin raadollinen ja realistinen, jossa ei ole tietoakaan Lehväslaihon kaltaisesta sotagloriasta. Vaikuttavana tekijänä on varmasti ollut se, että kirja julkaistiin talvisodan päättymisen jälkeisissä katkerissa tunnelmissa.

Lukematta jäi lopulta ainoastaan Jules Vernen Sukelluslaivalla maapallon ympäri (1870). Tietenkin tentissä oli kysymys juuri tuosta kirjasta, mutta upeasti Wikipediasta poimittua synopsista soveltaen hämäsin opettajaa täydellisesti:

“Vastauksistasi selvästi ansiokkain oli Vernen romaanista tehty, arvosanan 4 tai jopa lähes 5 arvoinen. Kolmas vastauksesi on koherentti kokonaisuus, joka etenee loogisesti. Pohdit kysymystä eri kannoilta ja esität todella hyviä tulkintoja teoksesta.”

Tentin jälkeen olen lukenut läpi vielä John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa (2006) sekä Katri Lipsonin esikoisteoksen Kosmonautti (2008). Jälkimmäisestä minulle tuli mieleen, että miksi ihmeessä kirjoissa täytyy aina jonkun unelmien murskaantua, ihmisten kuolla ja loppujen mennä surusta sekaisin. Maailma on varmasti masentava paikka, mutta tarvitseeko tätä kaikkea toistaa vielä kirjallisuudessa. Tai sitten minä vain luen vääriä kirjoja.

Tässähän tietysti päästään aiheeseen, että mikä lopulta on proosan funktio. Tuleeko sen reflektoida ja luoda uudelleen masentavaa todellisuutta vai antaa eskapistinen mahdollisuus raadollisesta todellisuudesta? Itse lukisin mieluummin jälkimmäiseen kategoriaan kuuluvia teoksia, kommenttiosioon saa ehdotella vapaasti.

***

Toissapäiväinen hujahti sujuvasti Tampere-talossa, jonne minut oli nakitettu promoamaan Tartton yliopistoa jatko-opiskelukohteena. Noin viiden kahvikupin jälkeen kykenin taivuttamaan kasvoilleni riittävän epäteennäisen hymyn, jonka turvin jakelin jokaikisen minulle toimitetun brosyyrin enemmän tai vähemmän kiinnostuneille ihmisille, ilman ruokataukoa! Verensokeriani pidin yllä syömällä Fazerin suklaakonvehteja Otavan ständin pöydältä, siellä kun ei työmoraalista ollut tietoakaan ja oltiin milloin missäkin hiihtelemässä.

TJ 5

Luvussa: Esko Valtaoja – Avoin tie – kurkistuksia tulevaisuuteen (2004)

Suuri tonttulakki

2009-01-10T08:37:00.000-08:00

Viron jätin taakseni jo lähemmäs kuukausi sitten. En oikeastaan jaksa enää kerrata, mitä vaihtopuolivuotisesta jäi käteen, sillä kaiken tarpeellisen kirjoitin jo viralliseen matkakertomukseeni. Joka tapauksessa en vaihtaisi mitään kokemaani ja liityn niiden tylsimyksien joukkoon, jotka varauksetta suosittelevat vaihtoon lähtöä kaikille, suuntautui matkasi sitten Viroon tai jonnekin ihan oikeaan ulkomaahaan. Lähtiessä jouduin eroamaan monesta hyvästä tyypistä, joista oli puolen vuoden aikana ehtinyt tulemaan jo ystäviä. On myös sellaista mitä en Virossa jää kaipaamaan, kuten erästä paranoidista kyproslaista.

Uuden vuoden kunniaksi tai oman itseinhon (läski!) pakottamana olen ajanut itseni tällä viikolla jo neljästi juoksemaan lyhyen lenkin Arboretumin lumiseen puistoon. Tänään, juuri ennen lenkkiä, vilkaisin kelloon: 17:59. Vedin mustat sormikkaani käteen ja varmistin, että kotiavain on verryttelyhousujeni takataskussa ja annoin palaa. Kylmää vastatuulta uhmaten syöksin itseni puiston poluille. Juostessa hengitys tiheni tihenemistään, rintaan koski, mutta kuin Kollaa minä kestin. Kotiovella hapuilin avaimen reikäänsä ja kauhoin keittiön pöydältä käteeni nokialaiseni: 18:16. Ei siinä sitten muuta, huomenna uudestaan.

***

Johanna Tukiainen lienee epävirallisesti luopuneen Hymy-lehden tähtiblogaajan paikasta. Ollos kuitenkin huoleti, sillä kauniin naisen on korvannut mahdollisesti vielä kauniimpi: Henna "BB-Henna" Kalinainen. Johanna "Ikenkaataja" Tukiaisen paikka blogaajana oli vähintäänkin ymmärrettävä ja oikeutettu, mutta millä meriiteillä Kalinainen oikein blogaa? Tai kyllähän hänen ja vielä mielenkiintoisemman BB-Antin välillä roihuaa viime tietojen mukaan kiihkeä rakkaus; pitänee varoa, ettei näpit pala.

Ensimmäisissä blogimerkinnöissään Henna tunnustaa, ettei juuri koskaan ole kirjoittanut, mikä nyt tuskin on huomattavissa: "Jotkut ovat antaneet sinulle sen yhden korttipakan pelattavaksi ja sinulla on vain yksi ainoa kerta ja mahdollisuus päättää miten ne kortit pelaat." Tai vaihtoehtoisesti: "...tällä hetkellä olen erittäin onnellinen ja olen löytämässä itsestäni takaisin sitä inhimmillistä ja viatonta aitoa tyttöä mikä katosi joskus pienenä varmaan hiekkalaatikkoleikkejen päätteeksi..." Niinpä.

Ketä tämä kaikki sitten oikein kiinnostaa? Nähtävästi ainakin minua. Mielenkiintoista lisävalaistusta aiheeseen saattaisi tuoda Juha Seppälän tuore romaani Paholaisen Haarukka (2008), joka sattui olemaan myös viime vuoden Finlandia-ehdokas.

Ehkä kuitenkin parempi, etten harkitse edes sen varaamista kirjastosta lähiaikoina, sillä minulla on tälläkin hetkellä lainassa viisi nidettä, joiden kahlaamiseen minulla on tietysti enemmän halua kuin aikaa. Sitä paitsi 24.1 minun pitäisi tenttiä 12 populaarikirjallisuuden klassikkoa, joista lukematta on vaatimattomat kuusi. Tämänkaltainen syöksykierre ei voi johtaa kuin pakonomaisiin hätäratkaisuihin, jonka seurauksena poistin koneeltani tänään äärimmäistä addiktiota aiheuttaneen Civilization 3:sen. Siirryn lukemaan...

Kaheksateist

2008-12-01T03:18:00.000-08:00

"Käy vähiin ennen kuin loppuu", sanoivat joskus armeijassa, kun maagisesta kolmestasadastakuudestakymmenestäkahdesta päivästä oli jäljellä enää kourallinen. Eestiin suuntautunut maanpakolaisuuteni on kestänyt tuosta ajasta vain kolmanneksen, enkä päiviäkään ole alkanut laskea kuin vasta äskettäin. Tänään niitä on jäljellä kokonaiset kahdeksantoista, vaikka tänään Annecysta saamassani kortissa lukeekin päivien kohdalla kaksikymmentäseitsemän.

Kaksi edellistä päivää tuli vietettyä sängyssä ruokamyrkytyksen kourissa. Vaikka epäilen salaliittoa, on tällä hetkellä tyydyttävä viralliseen selitykseen, että jossain syömässäni ruoka-aineessa vieraili ilkeä pöpö, joka sai minut lauantai-iltana vuoraamaan pesuhuoneen lattiaa oksennuksella. Tästä suuresti närkästyneenä, avasi kyproslainen kämppis huoneessaan ikkunan ja suihkautteli ilmaan hieman vessaraikastetta; kaikkea sitä ihmiset kehtaavat yhteisessä pesuhuoneessa tehdä!

Vaihtovuotena sitä tapaa kaikenlaisia ihmisiä erilaisista kulttuureista. Toisten kohdalla voidaan puhua kohtaamisesta ja ymmärryksestä, toisten kohdalla välille syntyy ainoastaan kitkaa. Samassa huoneistossa kanssasi saattaa asua ties minkälainen homopetteri, jonka kanssa yhteisymmärrys on vain utopiaa. Kriisin voi saada aikaiseksi niin vahingossa lainatusta haarukasta kuin siitä, että pyyheet roikkuvat suihkussa väärässä koukussa.

Itse olen ollut sikäli onnellisessa asemassa, että omassa huoneistossani parin viikon pellossa elelyn jälkeen tehtiin siivousvuorot, jota tähän mennessä jokainen paitsi niiden laatija on noudattanut. Joka tapauksessa ei ole käynyt siten, kuin erään nimeltä mainitsemattoman turkulaisen kämpässä, jossa vessaa ei ole pesty puoleen vuoteen, mutta käytetty kyllä.

Joulukin on jälleen tulossa, mutta tänä vuonna ilman jokavuotista stressiä. Olen nimittäin jo hyvissä ajoin käynyt tekemässä pieniä ideapoimintoja ympäri Tartton kauppoja ja olen tähän mennessä onnistunut löytämään lahjat jo lähestulkoon kaikille, enää tarvitaan vain rahaa toteutukseen. Itse en pistäisi pahaksi, jos pukinkontista löytyisi esimerkiksi Vittorio De Sican Masterpiece Collection tai muutama paksu kirja joululukemiseksi. Valtaoja on valttia, Finlandia-ehdokkaista Lipson ja Seppälä hyviä vaihtoehtoja.

Ja eihän kyseessä olisi vakavasti otettava blogimerkintä, jos en sanoisi sanaa Javierista. Viikon takaisena torstaina vietimme miehen 23-vuotissynttäreitä, jotka kulkivat epävirallisella nimellä Pootsman-party. Nimi tuli halvasta ja vahvasta (8.5%) Pootsman-oluesta, jota Javier oli varannut kokonaiset 18 litraa jääkaappiinsa. Kaikkea tätä ei janoinen yleisö saanut juotua, joten synttäreitä seuraava ilta ilta kului pienimuotoisia rääppiäisiä vietettäessä. Juhlat loppuivat kuitenkin lyhyeen, kun vartija tuli ilmoittamaan, että resuamisestamme oli tehty valitus. Kämppäsopua parhaimillaan, sano.

22. marraskuuta vietettiin taas Maailm-klubilla homobileitä, johon ystävämmekin oli jotenkin päätynyt. "Lasi pitkää piimää", hän sanoi tiskille päästyään ja tiskiin nojaten alkoi arvioida uutta metsästysmaata. Kuin sattumalta häneen silmiinsä osui vanha tuttavuus Viikate-konsertista (Tartto on pieni kaupunki), jota hän päätti sensuellisti lähestyä. Kuten tavallista, Javier sai aikaan paheksuvia katseita, kun hänen huulensa hakeutuivat tuon (oletettavasti) kauniin virottaren huulille suudelmaan. Edemmäs ei syystä tai toisesta kuitenkaan edetty, eikä edetä syystä, jonka esitän tuonnempana.

On suuri vaara ajautua homobileisiin, varsinkin, jos sattuu olemaan lapsenkasvoinen, mutta samalla karismaa tihkuva espanjalainen. Se vetää tietynlaisia ihmisiä puoleensa kuin hunaja kärpäsiä, jollen paremmin sanoisi. Myöhemmässä vaiheessa iltaa Javier joutui mielenkiintoisen ehdotuksen kohteeksi, kun hänen luokseen saapui pariskunta. "There is a man, a woman and we need ...", he lausuivat, ilmaisten perimmäisiä tarkoitusperiään mystisillä kädenliikkeillä. "Que?", kysyi Javier. "Well, you know, there is a MAN and a WOMAN and we need ...", he toistivat. Aidosti hämmentynyt Javier ei vieläkään ymmärtänyt hänen eteensä punavalkoruutuiselle liinalle levitettyä tarjousta, vaan kysyi: "You need what?" "Oh, fuhgeddaboudit", ilmaisi pariskunnan naispuolinen puhemies, poistuen paikalta, sillä hetki oli jo särkynyt.

Syy siihen, ettei Javier uskaltautunut lähestymään potentiaalisesti kiinnostunutta virotarta oli se, että hänen ja saksalaisen D.n välit ovat entisestään lähestyneet. Jopa siinä määrin, että todellisen parisuhteen aloittaminen on enää sinettiä vailla. Mitä voimme tästä oppia? Mahdollisesti sen, että vaikka kuinka sade kastelisi varpaamme päivästä toiseen, niin kauheinta mitä voimme tehdä, on menettää toivomme paremmasta. Javier, jos kuka on opettanut minulle, että positiivisuus on elämän kantava voima, joka kantaa kypsimmän ja suurimman hedelmän.

Rock n' Roll

Ervo

Kaarle

In action

Ennen juhlaa (feat. Reshat)

Hän, jolle aurinko paistaa iäti (Javier)

Hetki, jolloin tiedät, että olet missannut vuosisadan bileet ollessasi matkoilla (kylppäri 29.11)

Kakskümmendkaheksa

2008-11-21T02:15:00.000-08:00

Elämä on täynnä pieniä yllätyksiä. Kuten sellaisia, että eräänä aamuna tulee huomanneeksi, että vessanraikasteen virkaa toimittanut purkki ei suinkaan ole raikastetta vaan vaniljan tuoksuista hyönteiskarkotetta. Saman asian se kuitenkin ajanee, tiedä häntä. Yllätys (tai ihme) on myös se, että Guns n' Rosesin viisitoista vuotta teossa ollut Chinese Democracy julkaistaan ylihuomenna. Levy on ollut kokonaisuudessaan kuultavana bändin myspace-sivustolla, eikä sen vuotamista nettinkään ole jälleen kerran pystytty estämään. No miltä tämä rockin iisakin kirkko sitten oikein kuulostaa? Ei huonolta, mutta valitettavan tylsältä näin muutamalla kuuntelemalla. Levyn parhaat - ja rockeimmat - on kasattu levyn alkupuolelle, jonka jälkeen loppulevy kuluu enemmän tai vähemmän mahtipontisten voimaballadien parissa. Positiivisinta levyn julkaisussa lienee se, että ensi sunnuntaista lähtien Dr. Pepper jakaa ilmaisen kolatölkin jokaiselle amerikkalaiselle (Slashia ja ämpäripäätä lukuunottamatta).

Samaan aikaan, kun yksi perfektionismista kärsivä egoisti alkoi pistää uutta levyään narulle, perustettiiin Kouvostoliitossa yksi Suomen tämän hetken viihdyttävimmistä heviyhtyeistä. Soittotaitoa ei liiemmin ollut, mutta tahtoa sitäkin enemmän. Reilun kymmenen vuoden jälkeen bändi saavutti jonkinlaisen lakipisteen julkaisemalla viime vuonna uransa eheimmän ja vahvimman levytyksen, Marraskuun lauluja II:sen. Ja kyllähän sitä kelpasi viime lauantaina kuunnella, kun bändi tarjoili puolituntisen tunnistettavimpia veisujaan Tartton Rock n' Roll -klubilla. Vastaanotto loppuumyydyllä klubilla oli vähintäänkin lämmin, vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan.

Keikan jälkeen sitten ihmeteltiin, kun bändin jäsenet nojailivat rennon oloisesti, aivan kuin tavalliset ihmiset, baaritiskiin ja nauttivat oluttaan täysin samanlaisesta muovituopista kuin minäkin. Vieressä turkulainen Iivari kehoitti menemään miesten puheille, mutta mitä minä olisin heille sanonut? Taputellut Kaarlea selkään kuin vanhaa kaveria ja kiitellyt hienosta keikasta? Sitähän mies ei varmaan koskaan ole saanut humalaisella äänenpainolla kuulla. Tai ehkä olisin voinut kitistä, että ette sitten vieläkään soittaneet sitä ja sitä kappaletta, milloin soitatte, milloin? Jo Fish Marillion-aikoinaan kiteytti tämän Last Straw -kappaleen lyriikoihin:

"And if you ever come across us don't give us your sympathy / You can buy us a drink and just shake our hands / And you'll recognise by the reflection in our eyes that deep down inside we're all one and the same".

Olin onnistunut raahaamaan keikalle myös kaikkien tunteman espanjalaisen tähtisilmän Javierin. Viimeistään tässä vaiheessa minulla loppuu käsityskyky tämän ihmeen kanssa. Sinä aikana, kun me seurasimme Kaarlen ja kump. nojailua, keskittyi tämä erään (mahdollisesti) kauniin virottaren lähentelyyn. Puhelinnumeroa kummempaa mies ei ehtinyt saamaan, sillä minä ja Iivari olimme päättäneet, että meidän tulee poistua ennen kuin suuret yleisömassat ryntäävät naulakoille ja muodostavat kilometrien jonon. "Okay, give me two minutes and I'll join you", Javier totesi ja katosi yleisön sekaan, kun itse etsiydyimme ulos. On tietenkin typerää olettaa, että espanjalaiset pitäisivät lupauksensa tai tulisivat jonnekin ajoissa. Kymmenen minuuttia myöhemmin Iivari kyllästyi odottamaan ja lähti etsimään Javieria klubilta.

Sillä aikaa korvani poimi suomenkielisen viestin läheisestä seurueesta. Tervehdyksien jälkeen vaihdettiin tietoa asuinpaikoista, jonka yhteydessä tuli mainittua pitkään formuloimani käsitys pääkaupunkien asumiskelvottomuudesta. Laskeutuneesta hiljaisuudesta päättelin, että koko seurue on mitä todennäköisimmin juuri Helsingistä. Selittelyiltä minut pelasti kuitenkin Iivari ja Javier, jotka ilmestyivät juuri oikealla hetkellä klubin ovesta ulos. "Thank you for ruining my chances", espanjalainen ihmemies nurisi meille molemmalle, kun suuntasimme matkamme kohti hippibileitä.

Olen muuten (mahdollisesti) turhaan pilkannut Javieria hänen epäonnisuudestaan. Pinnan alta paljastuu yleensä huomattavasti monimuotoisempi ja värikkäämpi totuus, kun ensi raapaisulla näyttää. Näyttää nimittäin pahasti siltä, että espanjalaisella ystävällämme ja saksalaisvaihtarilla (jota kutsun tästä eteenpäin mystisesti kirjaimella D) on suhde tai tämä siis riippuu siitä, että kuka kysyy ja keneltä. Jos asiaa kysyy Javierilta vallitsee heidän välisessä suhteessaan vapaus, joka perustuu omalaatuiseen ystävyyteen. Jos asiaa kysyisi (jota Javier on vannottanut meitä olemaan tekemättä) D:ltä, vastaus saattaisi olla toisenlainen tai sitten ei. Kyse on siis selkeästi uskonasioista, joita ihminen ei pysty vajavaisella järjellään selittämään.

Tartto 17.11

Ja katso! Kun näet mustan kostajan, on maailmanloppu lähellä

Pärast vaikust ei tahtnud enam keegi naerda

2008-11-13T06:57:00.000-08:00

Kerron teille aivan ensimmäiseksi tarinan. Muutama vuosi sitten Neale Donald Walsch (s. 1943) oli persaukinen, ihmissuhteissaan epäonnistunut ja työstään potkut saanut radiotoimittaja. Katkerana miehenä hän alkoi pohtia tapaa parantaa elämänsä laatua. Pitkällisen pohdinnan ja useamman psykologiaa käsittelevän kirjan lukemisen jälkeen hän keksi loistavan idean: hän kirjoittaisi kirjeen Jumalalle.

Ja niin Walschin kynä tihkui paperille elämän mittaisen katkeruuden, vihan ja turhautumisen. Kävi kuitenkin niin hassusti, että Jumala sattui olemaan kuulolla, kun Walsch tilitti elämänsä kurjuutta paperille. Tästä närkästyneenä Jumala päätti ottaa hieman lomaa luomistyönsä ihailemisesta ja käydä pienen keskustelun maan matosen kanssa. Ja tapahtui ihme: Walschin orgaaniset anturit ottivat vastaan viestin itseltään Iso-J:ltä, eikä hän kyennyt enää hallitsemaan kynänsä liikettä.

Tämän hölynpölyn seurauksena oli kirja "Keskusteluja Jumalan kanssa" (1999), jossa Walsch kyselee kaikkitietävältä ja tämähän myös vastaa. Vihdoinkin saamme vastaukset meitä askarruttaneisiin kysymyksiin, kuten "onko toisilla planeetoilla kaltaistamme elämää ja ovatko nämä vieraan rodun edustajat käyneet maapallolla". Vastaus: kyllä ja kyllä. Jumalan mukaan on myös olemassa selkeää tieteellistä todistusaineistoa siitä, että ihmiset ovat eläneet useamman kuin yhden elämän. Walschille itselleen niitä on siunaantunut kokonaiset 647, mikä tekee hänen vaeltavasta sielustaan vaatimattomasti koko ihmiskunnan ikäisen.

Walschin itsensä mukaan keskustelut Jumalan kanssa olivat hänen elämänsä käännekohta. Ja mikäs siinä, kun kirjasta tuli myyntimenestys ja lopulta yli 20 kielelle käännetty bestseller. Helppoahan elämä on, kun ovista ja ikkunoista (edellinen omistettu Samulle) tulee rahaa. Tällähän ei tietysti ole mitään merkitystä, koska Walsch on tavallista pulliasta korkeammalla henkisellä tasolla, kuten J. hänelle kirjassa ilmoittaa. Tiettävästi valaistunut mies viettää tällä hetkellä leppoisaa iltapäivää valkoisen huvilansa terassilla, sytyttäen kuubalaistaan sadan dollarin setelillä ja siemaillen välissä sopivasti jäähdytettyä rommikolaansa.

Unohtakaa tämä roska ja lukekaa Esko Valtaojaa.

***

Muutama viikko takaperin löysin itseni eräästä viihtyisästä kahvilasta viinilistan ja miellyttävän seurueen kera. Tarkoitus oli jakaa yksi pullollinen kuivaa valkoviiniä viiteen pekkaan, mutta Javier ilmoitti, ettei hänelle maistuisi. Niinpä me neljä muuta tilasimme hienon (=halvimman) pullon kuivaa valkoviiniä ja Javier itselleen lasin piimää. Meidän muiden nuuhkiessa ja maistelessa viiniä, pyöritteli Javier omaa lasiaan ja mutisi jotain "happamesta jogurtista". Myöhemmin kävi selväksi, ettei miehellä ollut aavistustakaan siitä, mitä keefir mahdollisesti oikein tarkoitti, mutta valinta oli lopulta tehty pelkän hinnan perusteella.

Edellinen viikonloppu tuli taas vietettyä reissaten. Nähtyä tuli niin Latvian pääkaupunki Riika kuin Liettuan Vilnakin. Vähän harmailta syksyisessä udussa kaupungit näyttivät, eikä iskevyys ollut samaa luokkaa kuin edellisenä syksynä Prahan kohdalla. Ehkä siihen osaltaan vaikutti se, ettei kokemusta ollut jakamassa eräs tärkeä ihminen.

Mieleenpainuvimpia kohteita matkalla oli ehdottomasti Pohjois-Liettuassa sijainnut Ristimäki. Pienelle mäennyppylälle oli pystytetty tuhansittain puisia ristejä, joiden silhuetti tummenevassa syysillassa näytti harvinaisen komealta.

Paikallisen oppaan mukaan kohteen historiallinen tausta on kolmen fransiskaanimunkin saapumisessa Liettuaan joskus 13. vuosisadan tienoilla. Barbaariset liettualaiset eivät kuitenkaan vielä tuolloin olleet kiinnostuneita Jumalan sanasta, vaan närkästyneinä ristiinnaulitsemispuheista päättivät naulata kaikki kolme miekkosta kiinni puuhun. Sittemmin joku keksi pystyttää näiden kolmen urhean miehen muistoksi ristejä mainitulle mäelle ja niin edespäin. Nykyisellään paikka on eräänlainen pyhiinvaelluskohde, joka symbolisoi katolisen uskon vahvaa jalansijaa maassa (79 prosenttia liettualaisista kuuluu katoliseen kirkkoon).

Matkalle osallistui tietenkin myös tuttu espanjalainen ystävämme, Javier, joka ei vieläkään ole heittänyt pyyhettä kehään viehättävän saksalaisvaihtarin suhteen. Javi itse otti asian puheeksi jo heti matkamme alkajaisiksi torstaina, kun olimme lähdössä kohti Tallinnaa. Meidän tulisi matkalla olla hänen mukaansa hienotunteisia hänen ja saksalaisvaihtarin suhteen, koska heidän välilleen on syttymässä orastava rakkaus (Javierin mukaan).

Mistään tällaisesta ei tietysti näkynyt merkkiäkään, kun asianosaiset kohtasivat toisensa Tallinnan bussiasemalla. Ei edes vienoposkisuudelmaa ja sama peli säästöliekillä jatkui läpi koko viikonlopun. Hetken mielessäni kävi, että ehkä Javier on tehnyt edellisessä elämässään jonkin suuren rikoksen, josta häntä nyt nykyisessä elämässään rangaistaan. Tiedä häntä, ehkä Neale Donald Walsch voisi joutessaan pirauttaa yläkertaan.

Yrityksen puutteesta toiveikasta espanjalaista ei voi kuitenkaan syyttää. Paljon oli pistetty yhteisen hostelliyön varaan Riikassa. Harmillisesti hostellissamme oli tarjolla vain 10-12 hengen asuttavia dormeja, joissa herkät hetket jäävät valitettavan vähiin. Vilnassa vuodepaikat jäivät heti alkuun vähiin ja hässäkässä ehdittiin kysellä joidenkin halukkuutta nukkua kahdestaan yhdessä vuoteessa. Jotenkin Javierin viesti yläkertaan ymmärrettiin väärin, sillä hetken perästä huoneeseemme kiikutettiin siirrettävä peti; ei hätää, kaikki saavat nukkua omassa vuoteessaan!

Sittemmin matka sujui omalla painollaan, kunnes kotiin saapuessamme Javier huomasi hukanneensa huoneensa avaimen. Muutenkin vähävarainen opiskelijapoloinen joutui nöyrtymään ja kertomaan vartijalle tapahtuneesta. 1100 kruunua pöytään ja asia oli sillä hoidettu. Nähtävästi Javier tilaa ravintolassa käydessään vastaisuudessakin piimää.

***

Minulla on myös jälleen kämppis, kiitos kahden seinän takana asuvan Reshatin, joka hommasi espanjalaisen kaverinsa asumaan huoneeseeni. Tomas, kuten miestä nimellä kutsutaan, on kuitenkin varsin rento tapaus, jonka kanssa tuskin pystyy riitautumaan. Varsin huomaavaisena eleenä mies siirsi myös toisen kaapeista sänkyjemme väliin, joten tällä kertaa voin avata silmäni aamulla ilman vaaraa siitä, että minua tuijottaisi kenenkään karvaiset kulkuset. Siis, jos mies sattuu nukkumaan alusvaatteitta, jota en tiedä, enkä kyllä ole halukas selvittämäänkään.

Lupaan myös, että seuraavaa merkintää luette varsin pian, sillä lauantaina Tartton Rock 'n' Rollissa täräyttää supisuomalainen Viikate. En siis voi viettää edes vaihto-opiskelijapuolivuottani ilman suosikkibändini keikkaa. Pakkohan sinne on mennä ja näyttää suomalaisen fanin fanaattisuus eestiläiselle rahvaalle.

TJ 37

"Hiljaisuuden jälkeen kukaan ei enää halunnut nauraa".

Tonttu ja tuulimylly

Linna (Trakai, Liettua)

Ristimäki

Kuusi

Vein Harry Potteriga

2008-10-20T01:13:00.000-07:00

Aloitetaanpa vaihteeksi paikallisella internet-mainonnalla...

Kieltämättä tulin raapineeksi päätäni hetken aikaa nähtyäni tämän mainoksen. Aluksi se herätti melkoista huvittuneisuutta, mutta syvempi pohdiskelu osoitti mainoksen takana olevan muutakin kuin huono kahvihetken vitsi. Itse asiassa se tiivistää koko internetin ja sen miehisen käyttäjäkunnan tarkoituksen. Mitä tarkoitan avautunee myös teille, kun otetaan huomioon mihin internetiä ihan oikeasti lopulta käytetään. Laske internet sisään ja jotain muuta ulos...

***

Muutama päivä sitten tuli tehtyä pikavisiitti Jämsään. Ei siinä paljon kertomista, mutta tärkeintähän on aina matka, ei suinkaan päämäärä. Molemmat matkat Tallinna-Helsinki -välillä tein Viking Linen uudella XPRS-paatilla. Keskiviikkoinen menomatka meni vielä hyvin, koska laiva lähti satamasta jo aamuvarhain. Perjantainen laivamatka kello puoli yhdestätoista eteenpäin sisälsikin sitten aivan toisenlaisia elementtejä.

Kuten arvata saattaa oli paatti täynnä enemmän tai vähemmän kauniita suomalaisia, joista heidän nauttimansa alkoholi teki vielä kauniimpia. Tax freesta kannettiin lavakaupalla halpaa viinaa ja seiskakerroksen pubissa otettiin terävät rohkaisut ennen kuin asetuttiin todellisen haasteen eteen laulamalla – tietenkin - karaokea. Kuten arvata saattaa äänijänteitään availi siinä neljänkympin kieppeillä olevat reijot ja raijat. Ja kuinka komeasti laulu luikahtikin viinan pehmentämistä äänihuulista. Tuota sävelten harmoniaa, ah. Ja mikäs siinä, kun sitä kerrankin saa esiintyä vähän isommalle yleisölle ja esityksen kuin esityksen jälkeen mieltä lämmittää huureisen yleisön myötähäpeiset aplodit. Uskaliaimmat panivat jopa jalalla koreasti.

Eikä tässä ole mitään väärää, eiköhän meistä itse kukin ole enemmän tai vähemmän vähän surullinen tapaus, kaukana tämän maailman ideaaleista. Mutta näille reijoille ja raijoille ei riitä vain tämä, vaan lavalle on myös usutettava omat kirsi-petterit ja tomi-annelit. Oikein sydäntä vihlaisee, kun paikallisen kirkon poikakuoron solisti tulkitsee särkyvällä äänellä Yön kappaletta (ottaen huomioon, että Yön kappaleet ihan sellaisenaan ovat jo mahdottoman tuskaista kuultavaa).

Tuskaista kuunneltavaa on myös Suomen Johnny Cashin, Vesa-Matti “Vesku” Loirin laulanta. Karheaääninen tulkitsija on jo kahden levyn verran pyrkinyt parhaansa mukaan raiskaamaan rakastetuimpia suomalaisia klassikoita. Eikä tämä vielä mitään, samaa herkkua on jälleen luvassa tänä syksynä uuden Kasari-levyn myötä. Kyllä taas sydän pamppailee, kun Vesa-Matti tulkitsee sanojen jokaisen tavun, siinä vokaalit värisee ja konsonantit ovat kosteita. Ah! Mistään laskelmoinnista on turha puhua, sillä levy ilmestyy juuri sopivasti isänpäivänä. Voisiko olla parempaa keinoa sanoa omalle isälle, että vihaan sinua ja haluan sinun kärsivän?

Useimpien onneksi Vesa-Matti on kuitenkin luvannut, että Kasari on “ehkä” hänen viimeinen levynsä. Voi kuinka toivon, ettei sanaa “ehkä” olisi tuossa lauseessa lainkaan. Nyt voimme luottaa vain Veskun hyväntahtoisuuteen tai sitten siihen, että tästäkin tervaskannosta aika jättää, kuten kollega Ere Kokkosesta muutama päivä sitten. Olkoot jumalat meille armollisia.

***

Tarttoon saapumisen jälkeinen ilta meni mitä parhaimmin. Laivalta ostamani chileläiset viinit tekivät kauppansa hyvässä seurassa ja sen jälkeen olinkin jo matkalla legendaariseen Püssirohukelderiin yhdessä puolalaisen Harry Potterin kanssa. Jossain vaiheessa litran kokoista tuopillista talon olutta muisti alkaa hämärtyä, mutta tietysti tässä vaiheessa sankarimme suuntasivat majatalon viinikellariin aikomuksenaan maistella mitä hienoimpia viinejä. Lasillisia emme saaneet, mutta sen sijaan ilmaisin kellarin pitäjälle mitä parhaimmalla ranskan kielen taidollani, että nyt tarvittaisiin jotain hyvää merlot-rypäleestä tehtyä punaviiniä. Humalaista mieltä huippasi, kun merlot'n kohdalla hinnat lähtivät 400 kruunusta (yli 25 euroa). Tässä vaiheessa emme enää kehdanneet poistua kellarista ostamatta mitään, joten etsimme kuumeisesti jotain halpaa ja lopulta löysimmekin "vain" 190 kruunun arvoisen Shiraz-rypäleestä valmistetun punaviinin. Laatuviini nimikkopaperikassiin pakattuna suuntasimme matkamme mutkitellen kohti kotia.

***

Kirjoja olen ehtinyt sitten viime päivityksen kahlaamaan yhden kappaleen. Tällä kertaa vuorossa olikin ihka oikea klassikko Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan muodossa. Aloitetaan ihan heti sillä, että ei tämä kyllä sinne top 10 -kirjoihin yllä. Kuten jokainen venäläinen klassikko, myös Bulgakovin pääteos on siinä nälkävuoden pituinen. Vastapainoksi se on käännettynäkin todella sujuvaa tekstiä (aivan kuin osaisin lukea sitä alkuperäiskielellä) ja kirja on luettu läpi alta viikossa. Kirjan on sanottu olevan pullollaan piilotettuja merkityksiä ja metaforia, mutta ilmeisesti niitä tunteakseen, tulisi olla varsin selvillä taiteellisesta ilmapiiristä 1920-luvun Neuvostoliitossa. Tiedä häntä, ehkä odotin kirjalta vain niin paljon enemmän, koska kaikki sitä ovat minulle vuoroin hehkuttaneet. Suosittelen joka tapauksessa.

Kirjastohuone (sinikopio)

Ma olen su turboarmastaja

2008-10-13T12:42:00.001-07:00

Muutama viikko takaperin löysin itseni jälleen Võrusta. Minut oli luvattu viedä katsomaan jonkinlaista miehistä urheilulajia. En kuitenkaan osannut odottaa mitään veoautokrossin kaltaista. Tässä vaiheessa on syytä unohtaa Formula 1, ralliautoilu ja muut neitien lajit, sillä tämä baltialainen erikoisuus suorastaan pursuaa testosteronia. Ideana on yksinkertaisesti ajaa kilpaa rekkapohjaisilla hirmuilla, joiden pelkkä katsominen herättää miehen ujoimmassakin peräkammaripojassa ja kasvattaa kauan kaivatut rintakarvat kuin taikaiskusta. Katsokaa vaikka itse!

***

Eilen tuli tosiaan palattua pieneltä matkalta Pariisista. Kaunis kaupunki, mutta palataan siihen vähän myöhemmin, sillä tarina on ehdottomasti kerrottava kronologisessa järjestyksessä. Tarina alkaa jo edellisen viikon maanantaista, jolloin juoksin innokkaana salille nostelemaan puntteja. Olisin tietysti voinut ottaa uusvanhan harrastukseni aloituksen hieman rauhallisemmin, sillä tuloksena niksautin selkäni niin, että sen voi sanoa tervehtyneen kävelykuntoon vasta tänään.

Tämän lisäksi 'hukkasin' kyseisellä kerralla myös suihkusaippuani kolmannen kerran salin suihkutilaan. Turhaan kuvittelin, että kallisarvoinen pesuaineeni olisi ollut tallella, kun sen perään kävin seuraavana päivänä kyselemässä; ei toivoakaan, joku ystävällinen eestiläinen sen oli jo ottanut parempaan talteen. Joku saattaisi sanoa tässä vaiheessa, että tavaroista olisi syytä pitää huolta, mutta se tuo korviini liian ikävän kaiun armeijasta.

Joka tapauksessa matka kohti Ranskaa alkoi jo keskiviikkoiltapäivänä, jolloin pakkasin viimeiset kamani ja suuntasin matkani kohti Tallinnaa. Siellä puolalainen ystäväni otti minut avosylin vastaan ja tarjosi nukkumapaikaksi huoneensa miellyttävää pyökkistä laminaattilattiaa. Päätimme pehmentää tulevaa yötä eräässä lähipubissa, jossa tuli myös vaihdettua hieman kuulumisia. Kävi ilmi, että kyseinen miekkonen (joka muistuttaa erehdyttävästi Harry Potteria) oli käynyt jokin aika sitten Suomessa. Tampereesta mies kertoi seuraavaa:

"Olimme seisoskelemassa porukalla erään snägärin nurkalla. Mietimme, miten jatkaisimme jo hieman liian pitkälle venähtänyttä iltaa, kun paikalle saapui tavallinen suomalainen mies, joka virkkoi nyrkkiään heristäen: 'Haluatteko te kenties turpaanne?' Huomattuaan, ettei Suomi sujunut meistä yhdeltäkään kääntyi tavallinen suomalainen mies hämillään ympäri ja jakoi iskun erään paikalle saapuneen pienemmän suomalaisen palleaan. Tästä seurasi tavallisen ja pienemmän suomalaisen välille kinaa, sillä oletettavasti tuo isku oli tehnyt jälkimmäiselle melkoisen kipeää.

Hetken kuluttua isompi alkoi jahdata pienempää, kiertäen kehää ympärillämme, kunnes sai hänet kiinni ja jakoi hieman lisää iskuja. Sen jälkeen seurasi lisää mölinää, josta emme tietenkään saaneet selvää, mutta jostakin siinä selvästi kiisteltiin. Seuraavaksi isompi mies virkkoi meille (tällä kertaa englanniksi): 'Onko kellään antaa minulle puukkoa?' Ei, meillä ei tosiaan ollut puukkoa, mutta nähtyään ilmeemme mies jatkoi: 'Ei muuten, mutta kun tämä pikkumies tässä sanoo tappavansa minut, jos hänellä olisi vain puukko, joten olisi hauska nähdä mitä tapahtuu'. Tässä vaiheessa katsoimme aiheelliseksi poistua paikalta." Kysyn vaan, että voiko tästä enää suomalaisemmaksi meno mennä?

Palatkaamme kuitenkin asiaan, sillä päivää myöhemmin löysin itseni sompailemasta Pariisissa tyttöni kanssa. Yövyimme kolme yötä Hotel de la Terrassessa, joka oli pudottanut nimestään säästösyistä yhden s-kirjaimen pois. Kyseessä oli kuitenkin hintaansa nähden varsin kelpo yösija, josta oli nopeat yhteydet kaikkialle Pariisiin. Kolmen päivän aikana ehdimme nähdä vaikka mitä, josta alla olevat kuvat antavat kuitenkin paremman kuvan.

Louvressa säilytettävä Mona Lisa on todellakin melkoisen yliarvostettu maalaus, joka näyttää kuvissa paljon hienommalta kuin se todellisuudessa on. Livenä maalaus on pieni, suttuinen ja sijoitettu niin kauas, ettei edes tuota tutkijoita suuresti hämmentänyttä hymyä edes kunnolla näe. Onneksi Louvressa on kuitenkin läjäpäin muitakin maalattuja kankaita, joita kelpaa sinänsä katsella. On nimittäin arveltu, että veisi arviolta yhdeksän kuukautta, jos museon jokaista esinettä jäisi tarkastelemään hetkiseksi.

***

Jouduin pari viikkoa sitten pudottamaan pois kurssin Irlannin ja Walesin historiasta, sillä samaan aikaan Suutelevad Tudengid -nimisessä baarissa järjestetään Suomi-Eesti -keskustelukurssi. Mitään opintopisteitä tästä vapaamuotoisesta kurssista ei ole jaossa, mutta sitäkin enemmän arvokasta kielen opiskelua. Tästä tietysti aiheutuu se, että minulla on entistä enemmän aikaa harrastaa kaikkea hyödyllistä, kuten kahvilla istumista ja erityisesti lukemista.

Veikko Huovisen Veitikan (1971) lopettelin jo ennen edellä mainittua Ranskan matkaa ja täytyy sanoa, että jälleen oli hyvä kirja. Välistä kirja heittää täysin räävitöntä läppää Hitleristä, mutta välillä syventyy hyvinkin vakavaksi ja pasifistiseksi. Ehkä tähän perustuu kirjan tenho, sillä useimmat vitsit tulevat täysin puun takaa ja saavat aikaan naurunpyrskähdyksiä, jotka taas saavat kahvilan muut asiakkaat pyörittelemään päätä ja supisemaan keskenään.

Vielä muutama kuva viime viikkojen varrelta:

Shakespeare & Co.

Liiallisen ajattelun tulos

Bonjour, olen ihmispatsas

Ma chéri

Projekt ananass ja muid lugusid

2008-09-13T04:08:00.000-07:00

En voi käsittää, miksi ihmisten täytyy nukkua ilman alusvaatteita. Siinä herkempikin järkyttyy, kun ensimmäinen asia, jonka aurinkoisena keskiviikkoaamuna näet, on ranskalaisen kämppiksen karvaiset kulkuset. Ranskalaisia ei muuten turhaan kehuta hurmaamistaidoistaan. Palatessani viime torstai-iltana eräistä varsin onnistuneista kemuista, huomasin pöydällä kaksi käytettyä viinilasia ja puoliksi palaneen kynttilän. Tietokonettani ranskalainen oli käyttänyt ukrainalaisen kutumusiikin hakemiseen. Ilmassa lehahteli siis varsin väkevä laskelmoidun romantiikan tuoksu. Hetken mietin: pitäisiköhän tässä alkaa huolestumaan?

Torstaina pidettiin Club Glämissä viralliset syyslukukauden avajaisbileet. Kaikille osallistujille tarjottiin ilmaista ruokaa ja juomaa ja ihmisiä luokiteltiin erivärisillä nimilapuilla. Minä olin sinä iltana sinkku, koska en kysyttäessä viitsinyt kuunnella mitä symboliikkaa lappujen värit taakseen kätkivät. Enkä edes kiltisti pyytäen päässyt enää varattujen miesten kerhoon. Tilanteeseen sopeuduttani päätin lyödä ikisinkku Javierin kanssa vedon, että kumpaa naiset lähestyvät ensimmäisenä, kun kerran nyt olimme molemmat vapaita miehiä. Selvää tai ei, kukaan ei lähestynyt meistä kumpaakaan, tuskin edes vilkaisi. Hetken mietin: pitäisiköhän tässä alkaa huolestumaan?

***

Yliopiston kurssit ovat myös toden teolla alkaneet. Lukujärjestyksestäni ei tullut aivan sellaista, kun keväällä suunnittelin, sillä osa haluamistani kursseista oli peruttu ja loput olivat harmillisesti eestin kielellä. Kurssit ovat mutu-tuntumalta Suomen kursseja vaativimpia, sillä kaikkiin kuuluu luentojen lisäksi jonkin verran pakollista lukemistoa. Eestin kielen oppiminen on numero yksi, mutta aion suorittaa myös kurssit 1800-luvun amerikkalaisesta kirjallisuudesta, Irlannin ja Walesin kulttuurista ja runoudesta sekä James Joycesta.

Erikoismaininnan ansaitsee Irlanti-kurssin luennoitsija Gordon Allan Leman, joka on pesunkestävä skotti ja aksentti sen mukainen (Elsalle terveisiä). Sen lisäksi mies on hauska, sillä suurimman osan luennosta puhuimme hänen ex-vaimostaan ja tulevista USA:n presidentinvaaleista. Luennon loputtua opettaja ohjeisti vain lukemaan jaetun aineiston seuraavaa kertaa varten. Että näin.

***

Eilen lukaisin loppuun Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijan (1952). Isähän näitä on yrittänyt minulle tuputtaa viimeisen kymmenen vuotta, mutta uskalsin tarttua niihin vasta nyt; enkä pettynyt. Huovisen läpimurtoromaani on nimittäin kaikessa lämminhenkisyydessään oikein mukava tarina. Mielenkiintoisen Huovisesta kirjailijana tekee myös se, että hän on määrätietoisesti pyrkinyt laajentamaan ilmaisuaan (ja tehnee sitä vieläkin) eri suuntiin. Seuraavaksi aion tarttua Veitikkaan eli kirjaan A. Hitlerin elämästä ja toiminnasta (1971), sillä me kaikkihan tiedämme, että Hitler oli hauska mies.

Olen myös lukenut surkeimmasta surkeinta proosaa. Virossa ei yllättäen ole hirveästi saatavilla suomenkielisiä kirjoja ja nekin vähät on melkeinpä ostettava kirjakaupasta. Tallinnassa, hetkellisessä koti-ikävän puuskassa, päätin käydä ostamaan "jonkun hyvältä kuulostavan kirjan" suomeksi. Minun on täytynyt kärsiä vakavasta mielenhäiriöstä, koska päädyin valitsemaan irlantilaisen hittitehtailijan, Cecelia Ahernin, läpimurtodebyytin P.S Rakastan sinua (2004).

Joku on joskus sanonut, että roskaa pitää lukea joskus, että ymmärtäisi todellisen kirjallisuuden arvon. P.S Rakastan sinua on imelä, ylipitkä, surkeasti kirjoitettu, ennalta-arvattava ja naiivi. Ostostani kommentoitiin tuoreeltaan, että olin ostanut "naisten kirjan". Jos tämä on tyypillinen naisten kirja, on kaikki luottamukseni vastakkaista sukupuolta kohtaan tyystin kadonnut (kumma muuten, kuinka kaikkea on helpompi haukkua kuin kehua).

Toisaalta kirja sai minut ajattelemaan, että ehkä naiivius ei aina ole huono asia. Tämän kirjan puitteissa se ei voi tehdä muuta kuin ärsyttää, mutta aina kaikelta ei välttämättä tarvitse vaatia äärimmäistä realismia ja epäoikeudenmukaisen elämän katkeruutta. Pääni taitaa olla pehmenemässä.

***

Olen myös ryhtynyt puutarhuriksi. Jostain syystä Tartto on täynnä kukkakauppoja. Kaupungista tuskin löytyy kadunkulmaa, jossa joku ei myisi jonkinlaista kanervaa. Siispä päätin ostaa itselleni saniaisen, jonka hoito ei kuitenkaan tuota riittävää haastetta. Päätin siirtyä aloittelijasta suoraan mestariluokkaan ja aloittaa ananasten kasvatuksen. Internet nyt on pullollaan ohjeita, jossa huopakynästäkin saa kasvamaan jotain, mutta oletan onnistuvani ananaksen kanssa paremmin.

Ostin itselleni kaksi mahdollisimman tervettä ananasta, joiden karat irrotin ja valmistelin ohjeiden mukaan. Muutaman päivän kuivattelun jälkeen tökkäsin toisen ruukkuun ja toisen vesilasiin juurtumaan. Toistaiseksi mitään ei ole tapahtunut, mutta kärsivällisyys on tunnetusti jokaisen ananaksenviljelijän suurin hyve. Seuraavat viikot tulevat olemaan jännittäviä, pysykää kanavalla.

Moi, olen Antero

Minu lambis põlevad kõik kütted!

2008-09-03T10:59:00.000-07:00

Edellisen viikonlopun vietin pienessä Võrun kylässä, josta molemmat perhetuttumme, Arvo ja Valter, ovat kotoisin. Syömisestä tai varsinkaan juomisesta ei ollut viikonloppuna pulaa, kun heti perjantaina avuton vaihto-oppilas kärrättiin perhepäivälliselle anoppilaan. Pöydässä oli tarjolla jos jonkinlaista einestä, mutta valitettavasti myös erinäisiä määriä tulilientä. Moldovalainen brandy meni vielä alas, mutta kun eteen asetettiin võrulaista ja georgialaista pontikkaa, alkoi ilme kiristyä.

Virolaiset ovat muuten puheeltaan paljon suorempia kuin suomalaiset. Siinä missä suomalainen pohtii ruokapöydässä ääneen, että “voisinpa ottaa mahdollisesti toisen kupillisen kahvia, jos siitä vain ei ole liiaksi vaivaa”, sanoo virolainen pelkästään “toinen kuppi kahvia”. Ja siinä missä suomalainen änkyttää “en minä...olen jo niin paljon...no jos nyt vielä yhden sitten, kun kerran kaadoit jo”, kun hänelle kaadetaan kerta toisensa jälkeen lisää ponua, sanoo virolainen “en tahdo” tai vain “ei”. Eikä tässä ole mitään epäkohteliasta, päinvastoin.

P.S Hyvää syntymäpäivää, kulta

Ruotsalaisvahvistus

Püssirohukeldri kuningas

Võru Disneyland

Mida inimised tegid enne internetti?

2008-09-03T10:44:00.000-07:00

Blogin päivittämättömyys ei ole johtunut materiaalin puutteesta, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että huoneeseeni ei ole onnistuttu taikomaan toimivaa internet-yhteyttä ennen kuin viime maaanantaina. Siksipä ilahdutan kaikkia lukijoitani (teitä kaikkia kolmea) kirjoittamalla kokonaiset kaksi merkintää ja julkaisen ne yhdellä kertaa.

Tallinnan jätin siis taakseni jo yli viikko sitten, mutta ikävä Viron pääkaupunkia ei ole tullut vaikka maan kulttuuripääkaupunki on näyttänyt minulle vasta synkät, sateiset kasvonsa. Kämppä (kuten alla olevasta kuvasta näkyy) on myös miellyttävämpi kuin pääkaupungin vastaava. Minusta ja Javierista ei valitettavasti tullut kämppiksiä, koska minusta huokui hänen mukaansa ylimaallista pahuutta. Otan tämän tietenkin suurena kohteliaisuutena.

Uusi kämppikseni on kielikurssilta tuttu Ranskan Auxerren kasvatti, Etienne Madelin. Hän ei kuulopuheiden mukaan saavu paikan päälle vasta kuin syyskuun kymmenentenä, joten saan nauttia huoneestani pari viikkoa aivan yksin! Kämpässä on kolme huonetta, joista toisessa asustaa turkkilais-kyproslainen Reşat ja toisessa saksalais-virolainen Madis. Toistaiseksi hekin odottelevat vielä kämppiksiään saapuvaksi. Itse olen enimmäkseen viettänyt aikaa kolmen belgialaisen, Elsin, Jonin ja Frederickin, kanssa. Mukavia heppuja, kunhan muistaa, ettei lausu Douglas Adamsin kirjoista tuttua maailman pahinta kirosanaa (vinkki: voihan Belgia!).

Palataan kuitenkin vielä hetkeksi Espanjan köyhään poikaan, Javieriin, jonka ei neljän viikon aikana onnistunut lähentyä viehättävää saksatarta kovinkaan paljon. Torstain ja perjantain välisenä yönä heräsin hetkeksi siihen, kun Javier palasi yöllisiltä retkiltään ja ryhtyi innokkaasti siirtämään vuodettaan kolmannen huoneessa olevan vuoteen viereen. Aamulla tästä häthätää kyhätystä parivuoteesta löytyi myös saksalainen vaihto-oppilas, toki siveellisesti vaatteet päällään. Mitään mainitsemisen arvoista ei ollut tapahtunut, mikä Javierin tuntien on varsin ymmärrettävää.

Myöhemmin illalla vietimme kurssin päätösjuhlaa Hotel Portuksen saunaosastolla. Varustukseen kuului sekä suomalainen että turkkilainen sauna ja poreallas. Javierin onnistui kuin onnistuikin päätyä poreisiin yhtä aikaa piirittämänsä saksalaisvaihtarin kanssa. Syntynyt tilanne oli kuin halvasta (suomalaisesta) sketsisarjasta: Javier pyrki sensuellisti hivelemään jalallaan saksalaisvaihtarin jalkaa, muttei ihmetyksekseen saanut aikaan edes kiusaantunutta katsetta. Poreiden laskiessa espanjalainen huomasi epäonnekseen hivelleensä tyystin väärää jalkaa, joka sattui kuulumaan joogaavalle saksalaisamatsoonille. Köh, köh, onkohan sauna jo riittävän kuuma, minä taidankin siirtyä sinne ja niin edespäin. Kyllähän te tiedätte.

P.S Minua onnisti nähdä tämä elokuva kokonaisuudessaan.

Missä Roope luuraa?

Laszlo ja Esko, aamuhämärän soturit

Trikimees on musta raja kuningas!

2008-08-20T03:21:00.001-07:00

Tänään koko Viro juhlii maan uudelleenitsenäistymispäivää, joten minullakin on aikaa päivittää blogiani. Eilen suurinpiirtein koko Tallinna oli liikkeellä ja enemmän tai vähemmän kymmeniätuhansia ihmisiä kokoontui laulamaan Öölaulupidu -nimiseen tapahtumaan Lauluväljäkille. Ihmismeri lauloi laulun toisensa jälkeen itsenäiselle Virolle ja yhden jopa Georgiallekin. Massojen keskellä suomalainen vaihto-oppilas tunsi olonsa hieman orvoksi, sillä mitään tämänsuuntaistakaan ei kukaan järjestäisi Suomessa kuudentena päivänä joulukuuta. Ei sillä, että se olisi tarpeenkaan, sillä minä ainakin saan ylettömästä nationalistisesta paatoksesta pelkästään näppylöitä.

Virolla on kuitenkin itsenäisyyden taivalta takana vasta seitsemäntoista vuotta, joten ehkä paatos tällä perusteella on ymmärrettävää. Pientä lisäväriä eiliselle antoi vielä Georgian tilanne, joka muistuttaa virolaisia reilun viidenkymmenenvuoden takaisista tapahtumista. Minulla taas suomalaisena ei ole minkäänlaista muistikuvaa edes Neuvostoliiton kaatumisesta (itse asiassa muistan paremmin vuoden '90 Jyväskylän suurajot) saatikka sitä edeltäneistä tapahtumista. Kuinka voisin siis edes tuntea nationalistista ylpeyttä, jos minulla ei ole siitä henkilökohtaista kokemusta? Historia on eletylle menneisyydelle laihahko korvike.

Viime maanantaina järjestettiin Amazing Race -tyyppinen kilpa Tallinnan vanhassa kaupungissa. Tarkoitus oli etsiä vihjeiden ja kartan perusteella tunnettuja maamerkkejä kaupungin korkeimmasta kirkosta kalleimpaan yleiseen vessaan. Aitoon amerikkalaistyyliin suomalais-brasilialais-unkarilais-espanjalainen joukkueemme juoksi suurimman osan koko kisasta, eikä pysähtynyt katselemaan typeriä nähtävyyksiä. Tuloksena oli koko kisan voitto, ja sehän oli koko hommassa kaikkein tarkeintä.

***

Edellinen viikonloppu kului suomalaisturistien kansoittamassa Pärnussa, jota kutsutaan syystäkin Viron kesäpääkaupungiksi. Lauantaina seurasin jokseenkin siedettävää kaupunkikierrosta, jonka jälkeen siirryttiin Valgerannan seikkailupuistoon, joka sitten olikin ehkä kovin juttu ikinä. Paikkaan oli rakennettu viisi, puusta puuhun etenevää tehtävärataa, jossa piti vuoroin taiteilla trapetsilla ja välillä laskea vaijeria pitkin radan loppuun. Ensimmäinen rata oli lasten kamaa, mutta viidennessä radassa oli jo haastetta, kun huomasi monen kymmenen metrin korkeudesta tekevänsä Tarzan-hypyn edessä roikkuvaan verkkoon.

Henkilökohtaisesti suoritin kaikki viisi rataa, jonka jälkeen olin kyllä niin kuitti etten ikinä. Tehtävään kului siinä tunti ja puolitoista ja luulin vielä olleeni melkoisen nopea. Kaikkien viiden radan suorittamisen ennätys on kuitenkin keskimäärin viisitoista minuuttia, joka ei kuitenkaan voi olla mahdollinen mitenkään muuten kuin tiettyjä sääntöjä (esim. koko ajan pitää olla turvalenkki kiinni jossain vaijerissa) rikkomalla.

Muutama kuva kertoo kuitenkin jälleen enemmän kuin tuhat sanaa, olkaa hyvä:

Valgerannan seikkailupuisto, musta rata (5)

Nuoruuden lähde (luulisin)

Rantaleijona (Pärnu)

P.S Ai, että mitä kuuluu Javierille? Tuolle espanjalaiselle, jota epäonni tuntuu seuraavan kuin hai laivaa. Itse asiassa hänellä menee ihan hyvin, ottaen huomioon, että suomalainen vaihto-opiskelija söi salaa osan hänen illallisestaan ja kehtasi vielä olla tunnustamatta sitä suoralta kädeltä. Loppuillan Javier pähkäili mielessään oliko hän todella paistanut vain kolme lihasiivua vai temppuiliko joku ankarasti hänen kustannuksellaan.

Toisekseen Javier ei vieläkään ole onnistunut lähestyä viehättävää saksalaisvaihtaria, vaikka hän vietti jokseenkin onnistuneen illan tämän sulottaren seurassa. Javier ei kuitenkaan ole vielä oppinut, että illan viimeiseksi valttikortiksi ei kannata jättää vitsiä syövästä, se kun ei välttämättä ole kaikkien mielestä hirveän hauskaa.

Mul on koduigatsus!

2008-08-12T10:13:00.000-07:00

Kyllä, luulisin, että minuun on iskenyt kotoikävä. Yöt ovat nykyisellään niin kovin yksinäisiä, mihin saattaa vaikuttaa se, että vieressä oman kullan sijaan tuhisee, melkein, karvainen espanjalainen. Tyypin täytyy olla yksi maailman epäonnekkaimmista sotureista, kenet olen koskaan tavannut. Yrittäessään lähestyä viehättävää saksalaista vaihto-oppilasta eräällä terassilla, eräissä varsin onnistuneissa juhlissa, sattui suomalainen vaihto-oppilas heilumaan paikalle ja heittäytymään selälleen katsomaan tähtiä.

Eräs asuntolamme huomattava puute on se, että viidelle huoneelle on käytettävissä ainoastaan yksi vesiklosetti. Näin ollen ei ole ollenkaan mahdotonta, että noloja tilanteita saattaa tulla vastaan. Ainoastaan tämä espanjalainen epäonnen soturi voi kuitenkin tehdä sen virheen, että hän marssii aamulla varoittamatta teltta pystyssä wc:hen ja sattuu törmäämään siellä naispuoliseen vaihto-opiskelijaan. Virheistä sakotetaan. Aina.

Vaihdoin kahden viikon jälkeen oluttuopin kuntosaliin ja tulokset ovat jo nyt nähtävissä: makaan sängyllä kykenemättömänä lihaskivultani tekemään yhtään mitään. Näin siinä vääjäämättä käy, kun ei pahemmin harrasta kunnolla rasittavaa liikuntaa vajaaseen vuoteen. Toisaalta, seuraavalla pubikierroksella (joka päättyy usein ensimmäiseen tielle osuneeseen pubiin) saatan nostaa huurteisen huulilleni huomattavasti kevyemmällä omalla tunnolla.

Minä ja puolalainen versio Harry Potterista

Rootslased elavad Rootsis, ja see on hea

2008-08-07T06:27:00.000-07:00

Ajattelin aluksi kirjoittaa pitkät pätkät lukemistani kirjoista, mutta päätinkin sitten painaa delete-nappia, koska teitä (tai sinua) kiinnostaa kuitenkin enemmän se, mitä lahden takana tapahtuu. Kirjoista riittänee sanottavaksi se, että päätin pitkästä aikaa tarttua kirjaan, joka ei ylianalysoi puhki elämän tuskaista taivalta. Joseph Conradin Nostromo on kuitenkin jäänyt vähälle huomiolle, koska suurin osa päivästä menee edelleen kieltä opetellessa ja illalla on aina jotain muuta aktiviteettia. Sitä paitsi menin esittelemään muulle väelle Bang!:in, joka vähemmän yllätyksellisesti oli suuri menestys.

Odotan jo aika lailla päivää, jolloin pääsen lähtemään Tarttoon. Ei sillä, että Tallinnassa olisi jotain pahempaa vikaa, se vain sattuu olemaan hyvin tyypillinen pääkaupunki, jonka ihmiset ovat enimmäkseen kireitä tuppisuita. Virolaiset eivät myöskään hirveästi pidä turhasta ääntelehtimisestä, mikä huomattiin tänään, kun satuin viheltämään Johnny Cashin Ring of Firea akatemian ruokalassa. Viereisessä pöydässä istunut vanha mies poltti proppunsa ja ärähti (todennäköisesti): Ole tasa! Enhän minä siitä mitään ymmärtänyt, mutta äänenpaino ja ilme eivät jättäneet paljonkaan arvailun varaan.

Ehkä tämän vuoksi virolaiset (tai pikemminkin tallinnalaiset) ovat kyllästyneet suomalaisiin viinaturisteihin, jotka osaavat huonosti suomea ja yhden sanan englantia. Virossa julkisella paikalla turhan äänekäs elämöinti on nimittäin hyvin huono tapa, kun taas Suomessa siihen on ehtinyt jotakuinkin tottua (ainakin mitä jumalautasaatana -mieheen tulee).

Kyllä tallinnalaisilta hymynkin saa irtoamaan, mutta siihen tarvitaan kankean suomalaisaksentin värittämää viron kieltä. Palvelu oli esimerkiksi tänään valokuvaliikkeessä ihan eri tasoa, kun tervehdin viroksi ja kysyin vielä perään, että sattuuko kyseinen henkilö puhumaan englantia. Eivät passikuvia ottaneet, mutta viesti meni kuitenkin perille. Pankissa taas sain kuulla, että ääntämiseni on parempaa kuin useammalla tallinnalaisella, jolla taidettiin kuitenkin viitata kaupungin mittavaan venäläisväestöön.

Hea söök, parem tunne

2008-08-03T09:17:00.000-07:00

Ainoa asia, joka on mielestäni parempaa kuin useamman tunnin opastettu kaupunkikierros on ehdottomasti kaksi useamman tunnin mittaista opastettua kaupunkikierrosta. Varsinkin, jos sattuu olemaan kovin nälissään, kuten minä olin ensimmäisenä päivänä. Tai väsynyt kostean illan jälkeen, jota olin toisena päivänä.

Viikonloppuekskursion kohteet, Tarttu ja Viljandi, olivat huomattavasti Tallinnaa viihtyisämpiä paikkoja. Siksipä onkin ehkä vähän sääli, että 'joudun' opiskelemaan täällä vielä kolmisen viikkoa ennen kuin pääseen takaisin Tarttoon. Erityisesti matkasta jäi mieleen Tartton vanhan kaupungin kukkulan vihreätäkin vihreämpi puisto ja siellä ollut toiveiden silta.

Myös pieni 20-30 000 asukkaan Viljandi oli viehättävä paikka. Kapeita katuja, vanhoja kivestä, tiilistä tai puusta rakennettuja taloja. Ja paljon siltoja. Ja yhdet siistit linnan rauniot. Sekä yksi keravalainen ompeluseura, joka 'yöpyi' kanssamme (heillä oli eri käsitys nukkumisesta kuin meillä) samassa hostellissa.

Annan kuitenkin kuvien puhua puolestaan:

Viljandin linnoituksen rauniot

Viljandi, siltojen kaupunki

Viljandin maisemia

Tartton yliopisto

Toiveiden silta

Ma olen Eestis ilma girlfriendita!

2008-08-01T06:11:00.000-07:00

Uskokaa tai älkää, mutta viron kielessä ei ole sopivaa vastinetta tyttö- tai poikaystävälle, joten tämä fiksu kansa on päättänyt lainata sanan sellaisenaan englannista, lisäten perään ainoastaan kuhunkin kontekstiin sopivan päätteen. Alkaa myös vähitellen tuntumaan siltä, että päivittelen blogiani tätä nykyä turhan useasti ilman, että minulla olisi jotain tähdellistä sanottavaa. Satun kuitenkin nauttimaan kirjoittamisesta tällä hetkellä, joten kirjoitan sitten vaikkapa vain omaksi ilokseni. Lukekaa, jos siltä tuntuu.

Tänään tapahtui jotain sellaista, mitä ei välttämättä voisi odottaa, kun ihminen on opetellut viron kieltä vasta kolme päivää: minua luultiin virolaiseksi! Ja tämä ei johdu siitä, että olisin virolaisen näköinen vaan kuulemma siitä, että äännän kieltä lähes ilman aksenttia! En voi kuitenkaan sanoa osaavani viron kieltä, en lähimainkaan, mutta muutamien valittujen fraasien ääntäminen näyttää sujuvan hämäävän hyvin.

Tietysti suomesta äidinkielenä on tässä tapauksessa hyötyä enemmän kuin paljon. Iso käsi menee kuitenkin myös kahdelle mainiolle opettajalle, jotka pakottavat meidät jatkuvasti puhumaan mahdollisimman paljon viroa, mikä on ehdottomasti paras tapa oppia toisen maan kieltä. Se viro, jota me opiskelemme on maan virallinen kieli, mutta maassa puhutaan hyvin lukuisasti erilaisia murteita. Murteet ovat kuitenkin suomen kielen vastaavia paljon monimutkaisempia, sillä esimerkiksi tallinnalainen ja võrulainen (Kaakkois-Viroa) saattavat ymmärtää toisiaan, mutteivat kykene puhumaan keskenään.

Huomenna olisi tarkoitus tehdä pieni viikonloppuekskursio lopulliseen vaihtokohteeseen, Tarttoon. Muutenkin kielikurssi on ollut tähän mennessä sopivan tasapainoinen opiskelun ja vapaa-ajan vieton suhteen. Tuntuu siltä, että mitä pidemmälle täällä pääsee, sitä vaikeampi täältä on lopulta lähteä. Tai, ehkä se kotoikävä jossain vaiheessa hiipii alitajuntaan, mutta tähän asti se on antanut odottaa itseään.

Päivän hauskuus: Se on öökulli pesakast (Se on pöllön pönttö)! Näettekö? ööKULLI! I can't stop myself!!

Virolaiset, nuo kummajaiset

2008-07-31T08:43:00.000-07:00

Tapahtunut sitten viime numeron: italialainen playboy on iskenyt tutorinsa, tuon kuvan kauniin eestittären, joka pyysi meitä kaikkia toissapäivänä karaokejuhliin. Espanjalainen Javier taas viettää aikaansa irlantilaisessa pubissa, unelmoiden vielä kauniimmasta eestittärestä, joka esitteli hänelle vanhaa kaupunkia. "She was, how would I say it, a powerful woman!"

Sisekaitse Akadeemia, jossa opiskelemme viron kieltä on muuten ulkoisilta puitteiltaan varsin, öh, mielenkiintoinen. Se näyttää siltä, että se on rakennettu joskus edellisen vuosituhannen alussa, mutta todellisuudessa se on vain muutaman kymmenen vuotta vanha. Sen vain sattuivat rakentamaan venäläiset sotilaat, jotka eivät sattuneet olemaan ammatiltaan muurareita. Korjaustyöt ovat kuitenkin käynnissä, niinkuin kaikkialla Virossa. Esimerkiksi keskusta muuttuu sellaista vauhtia, ettei sitä muutaman vuoden välein ole tunnistaa enää samaksi paikaksi.

Virolaiset ovat myös autokansaa. Tärkeintä ei suinkaan ole säädyllinen asunto, vaan ennen kaikkea, että nelipyöräinen on sitä uudempaa mallia. Virolaiset eivät kuitenkaan ole äkkirikastuneet kymmenessä vuodessa, sillä suurin osa autoista on "liisattuja". Tämän kertoi meille amerikkalainen tyyppi, joka kävi kertomassa meille hieman ulkomaalaisen elämästä Virossa. Virossa maahanmuuttopolitiikka on muuten sillä tasolla, että sitä saa rauhassa puhua kädelle, jos ei satu olemaan korkeasti koulutettu ja työkykyinen.

Toki tämän karismaattisen amerikkalaisen kanssa päästiin keskusteluun myös siitä, että ilmastonmuutos on pelkkä Al Goren mediatemppu, jolla hän tekee itsensä rikkaaksi. "Tehkää mitä huvittaa, sillä elätte lopuksi vain semmoiset 80 vuotta", oli hänen ääneen lausuttu elämänfilosofiansa. Yritä tässä sitten taistella sitä stereotypiaa vastaan, että kaikki amerikkalaiset ovat enemmän tai vähemmän tyhmää porukkaa.

Michel (from Germany): Der is dis gold bier waiting for me!

Eesti keel OD

2008-07-30T07:19:00.001-07:00

Tallinnan neljästä viikosta on nyt kulunut vajaa kolme päivää. Otin vapaata vanhan kaupungin kiertelystä, jotta ehtisin kirjoittamaan muutaman rivin tänne, ennen kuin kaikki häviää mielestäni. Tarkoitus olisi siis näiden neljän viikon aikana opiskella viron kielen alkeita ja sen jälkeen suunnata kulku kohti eteläistä Tarttoa.

Ensimmäisenä päivänä ehdin lähinnä ottamaan hieman tuntumaa kaupunkiin ja tutustumaan asuntolani palveluihin. Paikallinen paspartou, Tõnis, kertoi minulle kaiken selviämiseen tarvittavan ja onnitteli minua samalla yhtenä niistä, jotka saivat asunnon kurssin karmeimmasta luukusta. Paikan päälle saavuttuani havaitsin asunnon kuitenkin varsin kelvolliseksi, eikä sitä sitäpaitsi parane valittaa, kun vuokra on koko kurssin ajalta vain 90 euroa.

Kurssilla on minun lisäkseni vain yksi suomalainen, yksi ranskalainen, yksi espanjalainen, italialaisia, unkarilaisia sekä paljon saksalaisia. Kaikki ovat jokseenkin mukavaa porukkaa ja juttu kulkee näin alkuun helposti englanniksi. Virolaisista suurin osa nuorista tuntuu osaavan englantia, mutta vanhempien ihmisten kanssa täytyy yrittää taivuttaa yksinkertaisia lauseita eestiksi.

Kielikurssi alkoi varsinaisesti tänään. Opettaja oli persoonallista mallia Maschinengewehr 08, jonka tulituksessa kaikki muut paitsi kaksi urheaa suomalaista olivat jotakuinkin helisemässä. Suomalaiselle viron kieli on hieman helpompaa, koska monet sanoista muistuttaa toisiaan, minkä lisäksi niiden taivutuksessa esiintyy samankaltaisuutta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että heti ensimmäisenä päivänä voisi lukaista läpi päivän sanomalehden, ei läheskään.

Tänään kotimatkalla tulin kuitenkin jo käyttäneeksi ensimmäistä kertaa viron kieltä. Olo oli aika onnistunut, kun kävin ostamaan kotoisalta R-kioskilta kuukausipiletin joukkoliikenteellä liikkumista varten. Huomasin myös ymmärtäväni asuntolan virkailijaa, kun hän ripitti minua huoneemme sotkuisuudesta. Suurin osa meni tietty ohi, mutta isoäitimäinen katse lasien ylitse ja äänenpaino ei jättänyt paljon arvailemisen varaa.

P.S Ruotsalaisten ylistys talvisodalle on jokseenkin hupaisaa kuultavaa.

Suomalaisia klassikoita

2008-07-21T10:25:00.000-07:00

Tämän kesän projektina oli lukaista läpi 12 suomalaista klassikkoteosta ja käydä tenttimässä ne osana kirjallisuuden perusopintoja. Tieteellinen teksti tuskin olisi maittanut kesäkuumalla, joten päätin hankkia opintopisteitä proosaa lukemalla. Monetkaan paketin kirjoista eivät kyllä sinällään olleet mitenkään mieltä ylentäviä kokemuksia, mutta kai kirjallisuuden kivijalan tuntemuksesta on hyötyä sitten pidemmässä juoksussa (mitä ikinä se tahtookaan sanoa).

Valitsin kirjalistasta lukupakettiin luonnollisesti ne teokset, jotka olin sattunut lukemaan joskus aikaisemmin. Ja kun kerran suomalaisista klassikoista oli kyse, en ollut lukenut aikaisemmin kuin kaksi: Aleksis Kiven Seitsemän veljestä (1870) ja Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan (1952). Näidenkin teosten läpi kahlaamisesta oli aikaa useampi vuosi. Laskin kuitenkin hataran muistitiedon (ja wikipedian) varaan ja siirsin nämä kirjat sivuun. Lukisin ne ainoastaan, jos muilta kirjoilta jäisi aikaa.

Muita paketin kirjoja olivat (ilmestymisjärjestyksessä) Arvid Järnefeltin Isänmaa (1893), Juhani Ahon Juha (1911), Ilmari Kiannon Punainen viiva (1911), Pentti Haanpään Kenttä ja kasarmi (1928), Aino Kallaksen Sudenmorsian (1928), F.E Sillanpään Nuorena nukkunut (1931), Veijo Meren Manillaköysi (1957), Hannu Salaman Juhannustanssit (1964), Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu (1964) sekä Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut (postuumina 1967).

Varsin suppean määritelmän mukaan kirjallisuus on taidetta, jonka kautta arvotamme asioita ja rakennamme tietoisuutta itsestämme. Siksipä tämän lukupaketin jälkeen en hirveästi ihmettele, miksi suomalaisten mielestä elämä on toisinaan niin pirun raskas juttu; että hammasta purren ja perkelettä hokemalla tästä paskasta selvitään, jos selvitään. Useammassa teoksessa kuolema, mahdollisesti oman käden kautta, tuntui enemmän kuin tervetulleelta vaihtoehdolta.

Seitsemän veljestä on iästään huolimatta edelleen varsin pätevä kirja varsinkin, kun ottaa huomioon, ettei sillä aikanaan ollut suomenkielisiä kirjallisia esikuvia.Tuntemattoman sotilaan loistavuus ei sen sijaan liene kenellekään mikään suuri yllätys. Muista kirjoista Ahon, Haanpään sekä Meren teokset jättivät jokseenkin hyvän jälkimaun. Juha on varsin perinteinen kolmiodraama, mutta kiinnostavan siitä tekee sen keskittyneisyys ihmisen mielenliikkeiden tulkintaan. Haanpää taas on viihdyttävä kaikessa tasavallan armeijaa kohtaan osoitetussa kitkeryydessään. Myös Timo K. Mukka kirjoitti teoksen Täältä jostakin (1965), jossa hän käsittelee hermoromahdusta armeijassa. Meren pienoisromaanista jäi taas mieleen huumori ja oikeasti hauska, piruileva sanailu.

Itse tentti meni mielestäni varsin hyvin, vaikka tentaattori ei ollut kysymyksiin hirveästi viitsinytkään panostaa. Helppoja kysyttiin ja tietenkin juuri niistä kirjoista, joiden lukemisen jätin hataran muistitiedon varaan. En kuitenkaan usko, että voin reputtaa kysymyksiä, joissa toisessa pitää kuvata yksi seitsemästä veljeksestä ja kertoa sotasankaruudesta Tuntemattomassa sotilaassa.

Tällä hetkellä lueskelen Nick Hornbyn kirjaa Alas on pitkä matka (2005), joka kertoo neljästä itsemurhaa hautovasta ihmisestä, jotka sattuvat h-hetkellä saman talon katolle ja päättävät hieman lykätä viimeisen päätöksen tekemistä. Kirjassa on neljä eri kertojaa, jotka kertovat tarinaa omasta näkökulmastaan. Poukkoilusta huolimatta teosta pitää koossa Hornbyn hauska, jokseenkin groteski huumori.

Rambo vs. Mannerheim

2008-07-18T05:11:00.000-07:00

Surullisia uutisia niille, jotka odottavat kieli pitkällä elokuvaa sotiemme marsalkka Mannerheimista: elokuva on nimittäin jo tehty. Tarkoituksemme oli viime maanantaina istua äijäporukalla iltaa ja katsella uutta Rambo-elokuvaa. Äijämäisiin illanistujaisiin erottamattomasti kuuluvan kaljan ostaminen sekä elokuvan vuokraaminen Makuunista sujui ongelmitta. Hämmästyksemme oli kuitenkin suuri, kun avasimme Rambon kotelon ja levyssä lukikin "Mannerheim: First Blood pt. IV".

Päätimme olla tekemättä reklamaatiota Makuuniin ja laittaa elokuvan pyörimään. Seurauksena oli vajaan puolitoistatuntia kestänyt transsitila. Kun heräsimme siitä ymmärsimme, että olimme nähneet yhden kaikkien aikojen merkittävimmistä elokuvista. Se ei ehkä ollut uusi Rambo, mutta hyvin pätevällä tavalla 2000-luvulle päivitetty tribuutti 80-luvun action-mestariteoksille. On kuitenkin selvää, että näin selkeästi taide-elokuvan kategoriaan jaettava elokuva ei houkuttele katsojiksi kuin suomalaisia sotaveteraaneja, eikä heitä - kuten me kaikki tiedämme, ole enää kovinkaan montaa jäljellä.

Elokuva niputtaa puoleentoista tuntiin Mannerheimin elämän tärkeimmät vaiheet pienoiskoossa (kaikkea ei voi kuitenkaan käsitellä). Se alkaa vuodesta 1918, jolloin köyhä Suomi (elokuvassa allegoristisesti Burma) elää julmien punaisten (elokuvassa sotilasjuntan) ikeen alla. Ruotsista saapuvat lähetystyöntekijät pyytävät apua Mannerheimilta, joka hetken vetkuttelun jälkeen suostuu viemään heidät Vaasasta käsin kohti punaisten hallussa pitämää Tamperetta.

Ruotsalaiset asettuvat johonkin Tampereen lähistöllä sijaitsevaan kylään (mahd. Tesoma). Tätä ilkeät punaiset eivät kuitenkaan katso suopeana vaan surmaavat koko kylän väestön ja ottavat ruotsalaiset vangiksi. Carl Gustaf, joka on tähän mennessä sanoutunut irti koko maailmasta ja sen ihmisistä, järkyttyy ja saa avukseen joukon saksalaisia jääkäreitä (elokuvassa palkkasotureita), jotka suuntaavat kulkunsa kohti Tamperetta.

Punaiset eivät kuitenkaan luovuta helpolla ja pieneksi pelastusoperaatioksi suunnitellusta retkestä kehkeytyy suuri taistelu, jolla on selkeitä yhtymäkohtia Suomen vapaussodan ratkaisseeseen Tampereen taisteluun. Elokuva petraa loppua myöten turhan runollista alkuaan ja näyttää Mannerheimin sankaruuden koko kirjossaan. Ruumiita syntyy varmasti suhteessa yhtä paljon kuin vuoden 1918 punakapinan aikana jollei enemmänkin.

Sitä paitsi elokuva laittaa viimeisimmän pisteen sille häpeälliselle keskustelulle, jotka on käyty sotiemme marsalkan seksuaalisesta suuntautumisesta. Savuavan Tampereen raunioilla olkapäähän haavoittunut Carl Gustaf katselee lähetystyöntekijäpariskunnan onnellista jälleennäkemistä ja katsoja voi lukea hänen katseestaan haikean toteamuksen: "Voi, kunpa olisin nuori vielä itsekin!"

Kaiken kaikkiaan uusi Mannerheim-elokuva on kuin suklaakakku: pieni pala tosielämän sankarin elämästä maistuu mitä parhaimmalle, mutta vatsanpohjalle jää vaanimaan petollinen nälkä. Toisaalta on kuitenkin varmaa, että jos kakkua olisi tarjottu vähänkään isompi pala, olisi tuloksena ollut ähky. Sitä paitsi, voiko kukaan olla huomaamatta alla olevien kuvien käsittämätöntä samankaltaisuutta, erityisesti ilmeiden tuimuuden tasolla. Vasemmalla siis C.G.E Mannerheim ja oikealla John James Rambo.

Introduction

2008-07-15T09:43:00.000-07:00

Internetin loputtomalta tuntuvaan avaruuteen syntyy päivittäin uusia blogeja, joissa useimmiten vähemmän tärkeät ihmiset julistavat kokemaansa vääryyttä. Tähän kuvaukseen ei tee poikkeusta myöskään mystinen Trikimees. Sanomattakin on selvää, että kirjoittajan täytyy olla kaikessa ylimielisyydessään varsin ylittämätön nimetessään bloginsa tärkeäksi luettavaksi. Tai sitten hän on vain ironinen ja antanut mahtipontisen nimen pelkästään pilke silmäkulmassa. Miehen kirjallisesta lahjakkuudesta ollaan usein montaa mieltä, mutta ainakin omasta mielestään hänessä on ainesta vähintään uudeksi Reino Lehväslaihoksi.

Kirjoittaja on kuitenkin halunnut kertoa, että tämä kyseinen blogi sisältää hänen ajatuksiaan kaikesta mahdollisesta mitä hänen mieleensä kulloinkin juolahtaa. Ajatuksia syntyy ja kuolee päivittäin kymmeniä ellei satoja, mutta jokunen niistä jää vaivaamaan päähän pitkäksikin aikaa. "Ajatukset, jotka eivät jätä rauhaan, on parasta laittaa paperille", toteaa Trikimees.

Blogi ei kerro välttämättä Trikimees-pseudonyymin taakse piiloutuvan miehenalun elämästä, mutta kirjoittaja ei kuitenkaan lupaa, etteikö näin joskus tapahtuisi. Itse asiassa se on hyvin todennäköistä, sillä noin kahden viikon kuluttua kirjoittaja matkustaa vaihto-opiskelemaan Viroon; ensin Tallinnaan opiskelemaan maan kieltä, sitten varsinaiseen vaihtokohteeseen eli Tarton yliopistoon.

Kirjoittajan muihin intresseihin kuuluu mitä suurimmassa määrin musiikki, elokuvat sekä kirjallisuus. Trikimees hamstraa hyllyynsä jatkuvalla syötöllä niin cd- kuin dvd-levyjäkin, mutta unohtaa usein niiden kuuntelun ja katselun. Kirjoja hän lukee vielä vähemmän, vaikka hänen kirjahyllynsä varmasti aiheuttaakin kateutta useimmissa proosan ystävissä.

Internetissä on viime aikoina liikkunut sitkeä huhu, että Trikimees olisi julkaissut julkeita mieteittään verkkoavaruudessa aikaisemminkin. "Tämä pitää paikkansa", vahvistaa Trikimees ja tyrkkää haastattelijan käteen sanomalehden kulman, johon hän on raapustanut lähes kuivuneella kuulakärkikynällä internet-osoitteen. "Näihin, kuten tuleviinkin ajatuksiin tulee kuitenkin suhtautua varauksella", painottaa Trikimees vakavana. Useimmat hänen julkaisemat kirjoitukset nimittäin sisältävät asiattomuuksia, epätarkkuuksia jopa suoranaisia virheitä.

Onpa Trikimees myös joskus kirjoittanut aivan ihka oikeaan sanomalehteenkin. Tiettävästi hänen juttunsa julkaistiin tamperelaisessa päivälehdessä, suorastaan kunniamaininnoin. "Tummassa vedessä kahlaamalla saattaa löytää joskus kirkkaan helmen", vastaa Trikimees käyttäen hänelle hyvin tyypillisiä ontuvia allegorioita